— Mitja! Mitja!
Poika ei kuunnellut isäänsä.
Ei, ei, hän ei voi vaijeta, hänen on velvollisuus, hänen on pakko sanoa noille vasten silmiä koko katkera totuus.
— Uusi yhteiskunnallinen järjestys lakaisee teidät maan pinnalta, — huusi hän vimmastuneena osotellen ihan läheltä pappi Matveita. — Ainoastaan historiaan jääpi musta lehdensivu! Te ette ole maan suola, vaan maan rapa!
Te puhutte Ranskan kulttuuritaistelusta, teette vertauksen itsenne ja länsimaisen papiston välillä… Teillä ei ole oikeutta tähän vertaukseen! Länsimainen papisto on kulttuurillista, valistunutta, sivistynyttä! Se on katoolilaisen papiston persoonassa luonut tieteen, taiteen, kirjallisuuden, laskenut ensimmäisen perustuksen nykyaikuiseen kansalaisvalistukseen, sivilisatsiooniin! Ne ovat mitä suurimpia ansioita! Mutta mitä ansioita on teillä?! Millä voitte ylpeillä te? Sillä alentavalla asemalla, jonka olette vallanneet vuosisatojen kuluessa ollen voimakkaan palveluksessa heikkoa ja sorrettua vastaan, unohtaen velvollisuutenne ja apostooliset traditsioonit, alkuperäisen kunnianne ja omantuntonne!
— Mi-mitä te puhutte! — kiljui isä Matvei heilutellen käsiään ja melkein hypähdellen hillittömässä vihassa: — tuohan on jumalallisinten elämänperustusten järkyttämistä… Pyhyydenherjausta!
— Mitja! Pyydän sinua! — ulvoi rovasti.
— Dmitri Viktoritsh! Tehän olette itsekkin hengellistä säätyä! — sanoi kulmiaan liikuttaen isä Sylvester.
Ylioppilas kääntyi vihaisena ja intohimoisena puhujaan.
— Ja tekö luulette ettei minuun käy kipeää puhua tätä kaikkea? Kyllä minuun käy kipeää!… Minussa virtaa teidän verenne… se perinnöllinen, minussa puhuu teidän esi-isienne ääni, teidän kaukaisten esi-isienne, jotka ovat johtaneet kansat maan orjuudesta, sanoneet kuninkaille totuuden vasten silmiä, pelkäämättä vankiloita! Mutta missä, missä ilmenee teissä esi-isienne jumalylpeä henki?! Missä on teidän suolanne?!