Ja kaikki läksivät pitkässä jonossa ruokapöytään.
X.
Yö oli tukahduttavan kuuma ja kostea.
Jotain mustaa, pahaaennustavaa näytti riippuvan yläpuolella maata. Pilvet yhä vetelehtivät pitkin taivasta yksinäisinä möhkäleinä, raskaina ja uupuneina, antamatta enää sadetta maalle. Pimeän painostavana kohosi maan usva niitä kohti.
Rovastin vanha talo nukkui… Pitkin sen täpötäyteen sullotuita huoneita kuului äänekkäitä huokauksia, ähkäyksiä ja mutinaa, ikäänkuin itse talo ihmisten maatessa olisi elpynyt tuskittelemaan omia muistojaan.
Iivana pappi nukkui ylioppilaan kamarissa, pienessä huoneessa, jonka akkuna oli pihaan päin. Hän heräsi omaan huutoonsa koko ruumis hiessä, nousi ylös, pöllisteli hurjasti ympärilleen eikä käsittänyt, missä oli. Ryömi sitten akkunan ääreen, nojausi kyynäspäineen akkunalautaa vasten ja pisti päänsä ulos ilmaan. Painajainen vaivasi häntä vielä. Jotain hehkuvaa, sakeaa tuntui virtailevan hänen suonissaan ja painavan kuin lyijy päätä. Työläästi palasi häneen todellisuuden tunto ja hän muisti että on rovastin talossa, tuntiessaan pimeässä häämöttävän, kivestä-rakennetun vajan. Asteettain selveni hänelle muistiin, kuinka hän eilen oli nauttinut liikoja naukkuja pöydässä ja sitten kuljeksinut pitkin nukkuvaa markkinatoria vankkurien ja äänettömien kauppakopperoiden keskellä ikäänkuin olisi tahtonut mennä piiloon omalta itseltään; oli sitten rasittuneena ja väsyneenä palannut jo nukkuvaan pappilaan ja paiskautunut lattialle levitetylle huovalle, koettaen vapautua ajatuksistaan ja nukahtaa. Kuin unenhoureissa muisti hän, että ylioppilas makasi puseroisillaan, saappaat jaloissa, aivankuin ei olisi tottunutkaan riisuutumaan yöksi; makasi liikkumatta, hievahtamatta, kangistuneena kuin ruumis, mutta ei nukkunut, koskapa toisinaan hiljaa nousi ylös, hiipi kuin varjo akkunaan ja näytti jotain tarkastelevan. Ja muistui myös mieleen tai unessako se lienee ilmestynyt Iivana papille, että pari kertaa yön kuluessa ovi oli hiljaa avautunut ja siitä oli varovasti pistänyt sisään rovastin pää, jonka kalpeat kasvot olivat tutkineet huonetta. Olipa ukko vielä sopertanut poikansa nimeä ja joku tuska ja kauhu oli kaikunut siinä hänen soperruksessaan. Mutta poika ei ollut vastannut. Sitten oli kaikki taas kadonnut Iivana papin edestä.
Yön kaikki kuiskuttelevat äänet olivat hukkuneet uniseen pimeyteen.
Hän näki unta, että hän aamuhämärissä vaeltaa ristikulkueessa, kirkonkellojen kaukaa soidessa, leveän, kirkkaan joen rantaan, jonka nimen hän on aikoja sitten unhoittanut. Häntä kammottaa ja hirvittää että tuo nimi on unohtunut. Hänen täytyy se muistaa! Hän pinnistää muistiaan, mutta ihmiset odottavat ja napisevat. Ja tämä napina kasvaa ja tulee hänen päällensä, häntä uhaten. Ja yhtäkkiä joen hiljaisista vesistä sukeltaa esiin nainen… Tämä maanittelee häntä luokseen, puhuu jotakin käsittämätöntä aivankuin vieraalla kielellä. Äkisti erottaa hän vain yhden sanan:
— Paetkaamme!
Kauhu ja riemu valtaavat hänet… Hän ponnistelee huutaakseen naiselle jotakin suurta, voimakasta, mikä kerralla ratkaiseisi kaikki epäilykset, mutta hänen kielensä on sidottu, hämärä ajatus raukenee, ja hänen huutonsa on kauhea.