Tästä huudostaan hän juuri heräsikin. Ja nyt, minne hyvänsä hän siirsikään turvottuneet silmänsä, seisoi hänen edessään tuo unen vaalea haamu, ja hän tiesi vallan hyvin, kuka se oli, sillä tuolla haamulla oli Paulinkan kasvot ja katse, joka kiehtoi ja kutsui.
Iivana pappi huokasi raskaasti, kuten yöllä huokaavat hevoset laitumella.
— Perkeleen viet-te-lyk-siä!
Hän pudisti kovasti päätään ja alkoi hapuilla pöydältä hattuaan, koettaen tehdä sen niin hiljaa, jotta ei ylioppilas häiriintyisi. Mutta kompastuttuaan lattialla olevaan peittoon, huomasi hän kummakseen ettei vuoteella ketään ollutkaan. Silloin hänelle äkkiä muistui mieleen kutsuva vihellys akkunasta päin, ja nyt hän omalla tavallaan sen selitti, taas päästäen raskaan huokauksen:
— Herra siunatkoon… Lihan himoja… kaikkialla, kaikkialla!
Hän läksi kulkemaan etehiseen varovaisesti astuen yli makaavien olentojen, ja tultuaan ulos pihaportaille, laskeutui raskain ja painavin askelin alas porrasastimia.
Hänen ohimoitaan ahdisti veri paukkuen.
Yön kostea pimeys, tuo mykkä ja liikkumaton, ei tuonut huojennusta; hän hengitti siitä sisäänsä vain vielä herpaisevampaa painostusta, ikäänkuin koko mailma olisi hourinut yhdessä hänen kanssaan aamuöistä hourettaan. Rakennusten piirteet siinsivät hänestä kummallisilta, pelottavilta: vailla päivän hälinän eloisuutta nuot aitat, saunat ja vaunuvajat näyttivät kuolleilta laatikoilta, omituisilta ruumisarkuilta, jotka olivat kohonneet maan pinnalle ja häiritsivät elämää. Tuo avara, maahanpainunut, vaitelias, musta talo, josta aika-ajottain sukelsi kuuluviin huokaavia säveliä, kuni itsemurhan tehneen pojan huokauksia, mikä teko oli tapahtunut yhdessä sen huoneista, oli kuin maahan litistynyt ja samalla itse ahdisti ihmistä kuin vankilan muuri.
Ja Iivana papin silmien edessä häälyi unen valkoinen haamu yhä huutaen huutoaan:
— Paetkaamme!…