Päästettyään auki pappispukunsa ja otettuaan hatun päästään, katseli Iivana pappi suu puoleksi auki päin taivasta ja huohotti kuin hyvin väsynyt ihminen.
Tähdet tuikkivat himmeästi hajallaan siellä täällä, kuni silmiään räpäyttämättä. Kuni raskasten luomien alle peittyivät ne hitaasti pilviin, sitten taas auetakseen ja rävähtämättä tuijottaakseen, aivankuin taivaalta olisi maan ylitse kumartuneet katselemaan jonkun olennon surulliset kasvot.
Takana narahti ovi.
Iivana pappi kääntyi katsomaan. Rovastin kalpeat kasvot tuijottivat häneen.
— Tekö se olette, isä Iivana? — kuiskasi rovasti: — minä käväsin juuri huoneessanne. Ettekö ole nähnyt Mitjaa? Minä luulin teidän yhdessä ulosmenneen…
Hän tuli ulos portaille eikä näyttänyt enää odottavankaan vastausta.
Iivana pappi tunsi hänelle käsittämätöntä ääretöntä hätää rovastin kuiskeessa ja sanoissa.
Ja sentähden hän, kotvan vaijettuaan, sanoi:
— Nuorta verta!
Rovasti, puoleksi kuiskaamalla, äännähti alakuloisesti: