— Ei se ole sitä!
Hän seisoi ja vaikeni kuni tarkasti kuulostaen jotakin. Hevonen tuntui hörähtävän jossakin. Toisaalla taas hanhi unisesti kahahti. Yölintu lentää sirisi hiljaa läpi ilman ja häipyi pimeään.
Rovasti laskeutui portaille isä Iivanan rinnalle.
— Näin minä kuljen… enkä voi nukkua! — alkoi hän haastella puolikuiskaamalla kuni peljäten herättää vaikenevan talon salaperäisiä solia, — voi niitä lapsia, voi niitä lapsia!
— Miksi te niin olette levoton? — virkkoi Iivana pappi: — nuori mies… tietysti…
— Kun Mihail ampui itsensä, — vastasi rovasti enemmän omiin ajatuksiinsa kuin Iivana papin sanoihin: — niin minulla oli aavistus edeltäpäin… kun hän saapui kotiin, kun minä katsahdin hänen kalpeihin kasvoihinsa, kun kuulin hänen ensi sanansa: "isä kulta", niin hän sanoi, "minä tulin teille levähtääkseni… tai kenties saavuin myötyriksi…" Niin minä näin ikäänkuin mustan kuopan edessäni… Ja kun hän alkoi puhella petoksesta ja siitä kuinka ihminen on halpa ja heikko, ja että hän itse on murhaaja! Yökausiin en nukkunut… ja tahdoin ikäänkuin vartioida jotakin… Enkä kuitenkaan saanut vartioiduksi!
Hän vaikeni hetkisen.
— Samoin nytkin… Jotain on tekeillä, jotain on uhkaamassa pääni päällä… jotain kamalaa! Minä sen jo tunnen… ja näen!
— Mitä niin? — katsahti Iivana pappi kummastellen.
— Kunpa tietäisin minä… Mihail oli keskittynyt ihminen… Vaan Mitja on tulinen, hillitsemätön, itsepäinen… Kyllä minä pelkään! Sellainen levoton aika nykyään… Kun hän jonnekkin lähtee… niin ei puhu mitään… Vaan kun kerran alkaa puhua… niin kaikki on sellaista sairasta, ärtynyttä! Nykyään liikkuu kaikesta niin ikäviä huhuja… Tuo Ivanovskikin viittasi johonkin…