— Kaikellaisia te kuuntelettekin! — pärähti nauramaan Iivana pappi: — sudenkorento se mies on! Rovasti kohottautui.
— Vaan kenties poika on mennyt vaunuvajaan nukkumaan… Sisällä on niin kuuma! Annas kun menen katsomaan.
Kuni musta, tuskaileva aave, joka harhailee hautamaisten rakennusten keskellä, läksi hän kulkemaan hiljaisin askelin tummille ulkohuoneille.
Iivana pappi vuorostaan asteli portin taa. Sivu valkeanhohtavan kirkon, läpi markkinatorin, joka muistutti näöltään jättiläismäistä mustalaisleiriä, vaelsi hän niittytielle ja asteli nopeasti sitä pitkin ikäänkuin koettaen paeta omia ajatuksiaan. Mutta nuot levottomat ajatukset tempasivat hänet uudestaan vahvaan valtaansa vielä voimakkaammin kuin eilen hänen harhaillessaan kuurona pimeässä, ja vaivasivat häntä raskaammin kuin unen painajainen. Hänen päässään kuni kohoilivat hyökyaallot. Hänessä raivosi jälleen myrsky samallainen kuin eilen joella, silloin kun hän niin rohkeasti oli heittäytynyt kuohuvaan syvyyteen ja riemuinnut taistelusta luonnonvoimia vastaan. Mutta tästä sisällisestä myrskystä hän voi pahoin. Vihuri vei ja riuhtoi riekaleiksi hänen elämänsä haaveellisen rauhan ja hänen sielunsa avasi utuiset silmänsä kauhistuakseen sitä, mitä se näki. Hänen tunteensa olivat olleet tarkoin määriteltyjä ja hänen ajatuksensa kuin labyrintti vailla uloskäytävää. Nyt hänessä taistelivat ihminen ja pappi itsetajunnan usvaisella vainiolla. Ja niiden taistelu sisältyi siihen että ihminen mielettömällä himon huudolla nousi pystyyn suoristaen koko vartalonsa ja heti taas lankesi, vaan pappi koko ajan rukoili hänen puolestaan sotkien rukouksen sanat, sekoittaen ne kyyneliin, rukoili saadaksensa voiton ihmisestä, — rukoili sitä että ihminen ijäksi vaikeneisi, vaeltaen jonkun hänelle raivaamaa elämänpolkua, alla uhkaavan taivaan, päällä maan, joka häntä odotti muuttaakseen mitättömäksi mullaksi sen, mikä elämässäkin oli ollut kuollutta tuhkaa.
Ihminen läähätti, oli läkähtymäisillään ja nouseskeli maasta kuni ammuttu huutaen: — Minäkö se tahdoin?! Se on valhe! Se ei ole totta! Kun minä puin ylleni pappisviitan, niin iloitsin ainoastaan siitä, mitä en ymmärtänyt, vaan siitä, mitä ymmärsin, minä itkin! Minkätähden en siis voi heittää tuota naista, jos tahdon, miksi minun täytyy elää kuin haudassa, kun koko minun sieluni pyrkii uutta valoa vastaan, vapaaseen elämään? Miksi tämä uusi elämä on synnillinen?! Tahtoisinpa tietää! Kaikki se on valhetta!
Mutta pappi puheli lauhkeasti huohottaen: — Johannes! Johannes! Turhaa on potkia tutkainta vastaan… Sinun päällesi vuodatetaan Pyhän Hengen siunaus… Voipiko sen heittää luotaan kuin minkä rievun? Se on pilkkaa Henkeä vastaan, anteeksiantamatonta syntiä! Rikotko lupauksen, itselleen Jumalalle antamasi?… Ja mitä varten? Minkä uuden elämän luulet löytäväsi, valanrikkoja? Eikö omatunto sinua vaivaa, — eikö se myrkytä jokaista rikoksellista riemuasi? Vaimosi ja tyttäresi hylkäämällä — keneen sinä rakkautesi himon tähtäätkään? Lihanhimo sinussa puhuu… Masenna… tapa se! Sillä jos sinun silmäsi pahentaa sinut, niin revi se irti…
Ja papin puolella oli sukupolvien viisaus, perustusten voima, tekstien varmuus. Ihmisen puolelle jäi vain — elämän kauhu ja hänen rakkautensa. Eikä ihminen tiennyt, mitä uutta elämää hän tahtoo. Hän kuvitteli sitä mielessään vapaaksi kuin aroa, kirkkaaksi kuin ruskoa, vaikka vailla määrättyjä piirteitä. Mutta pappipa tiesi varmasti tiensä ja houkutteli sille ihmistäkin.
Iivana pappi meni heikoksi tästä taistelusta.
Hän huokasi äänekkäästi, siristäen silmiään kuin unen popperässä.
— Saispa edes uineeksi!