Jo virisi aamurusko.
Tähdet sammuivat.
Kuni vaalea hymy kulki pitkin taivasta. Pilvet haihtuivat jäljettömiin, taivaan laki muuttui aivan puhtaaksi. Niityiltä kohosi usva keveänä savuna. Jättäen askeleistaan tummat jäljet märkään, sakeaan ruohoon, harhaili Iivana pappi joelle, ja riisuuduttuaan paiskautui pärskähtäen veteen aivankuin olisi siihen suistunut satavuotinen puu.
Pieni joki oli hiljainen, melkein rantojen tasalla, täynnä sakeaa, umpeenkasvanutta kaislikkoa, jonka keskeltä vain muutamin paikoin päilyi sileitä, hopeanhohtavia kohtia.
Iivana pappi istui kylmässä vedessä etsiskellen jalallaan jäisiä pohjalähteitä, vaipuipa paineenkin veden sisään, niin että hänen hiuksensa uiskentelivat pinnalla kuin meriruohot; korskahteli autuaallisesti säikäyttäen siten ruovostossa piilevät sorsat pahasti rääkähtelemään. Iso kala tölmäsi hänen jalkaansa vasten. Hän yritti sitä kiinniottamaan, vaan kiivaasta liikahduksesta nuljahti sekaan niin että täytyi nielaista vettä suunsa täydeltä. Ja silloin hänelle heti tuli hauska.
Pukeutuessaan tunsi hän voimansa jälleen virtaavan suoniinsa.
Hänessä syttyi halu elää… elää… Kulkea nopeasti pitkin kasteisia niittyjä, vasten aamuruskoa, laulaa, huutaa hoilailla… Vetäistyään rintansa täydeltä ilmaa sisäänsä, alkoi hän keuhkojen täydeltä hihkailla että:
— Ho-ho-hei… Pa-et-kaam-me!… Ja itsekkin säikähti.
— Johannes, Johannes! — jupisi hän pujottautuen valkoisiin housuihinsa ja nousten usvaiselle rannalle kuni mikähän aave: — mihin asti oletkaan elämässäsi tullut, mitä sinä toimittelet, isä Johannes?
Ja naurahti tavatessaan itsensä tekemässä pilaa tunnetusta saarnasta, samalla päättäen mielessään ettei hän ainakaan tällä hetkellä tehnyt mitään rikoksellista.