Vaan niittyjen takaa, kaukaa jostakin vuorirotkosta vastasi hänelle kaiku kutsuvalla huudolla:
— Pa-et-kaam-me!!
Hän asteli nopeasti niittyä, pitkin pienen joen rantaa.
Hänen ajatuksensa kävivät rohkeammiksi, vakaantuneemmiksi.
Yhtäkkiä hän pysähtyi kuulostamaan.
Joku puikkelehti varovasti ruovoston läpi.
Äänet olivat huolellisen selvät: ruovot kahisivat, reunoilla sorahteli vesi, ja airo hiljaa, mutta heleästi läiskyi.
— Lieneekö metsästäjä vai kalanpyytäjä? — arveli Iivana pappi kurkistaen.
Hän tiesi että tämä kaislaa-kasvava joenpahanen yhtyi jonkun matkan päässä leveään Pajom-jokeen. "Kalastaja" — arveli hän, — "on yöksi laskenut jokeen pyydyksensä". Jo aivan likellä vavahtelivat kaislat notkistuen venheen edessä, ja hillitty keskustelu kantautui hänen kuultaviinsa.
— Minä en ole samaa mieltä kuin sinä! — kuului puhuvan nuori ääni, — en ymmärrä tuota hitaisuutta! En sulata sisässäni. Jolloinkin, jotakin… Mokomaa venyttelemistä! Minä ymmärrän äkkirynnäkön, ymmärrän myrskyn!