— Myrsky tekee kaiken… sepä tietty… varsinkin helteen jälkeen! — kuului vastailevan toinen ääni: — vaan mitäs sitten? Leimahtaa liekki, korventaa, polttaa… ja sammuu. Lennähtää tuuli tuhkaan ja hajoittaa sen! Ei, minä ajattelen näin: — annas jahka metsä kasvaa! Työntyy maasta ylös summaton voima, hitaasti… mutta varmasti! Suuri metsä! Haaroineen, juurineen kiinnikasvaa… Ja yltää pilviin asti… Kurkistaapa vielä, mitä siellä on, pilvienkin takana!
— Elämä on laveampi sinun teoriiojasi. Sinä… kuinka sen sanoisin… dogmatiseeraat sen! Ja siitä syntyy vain paikoillaanpysyvä, kuolemaakituva ilmiö!
— Miksi niin! Minä sinulle esitän vain voima-ainekset, kun ne kootaan yhteisesti, ei turhaan, vaan harkinnan mukaan, se merkitsee, keskinäisesti… Meneppäs koluamaan moiseen metsään kirvespahasinesi, kun se on niin korkea, että taivasta hiipoo… juokse ruoskinesi ja nagaikan-raatoinesi ympäri… Ei älähäkkään!
Äänet kuulostivat sangen tutuilta Iivana papista, mutta keskustelu tapahtui hiljaa eikä hän saanut selvää, keitä keskustelijat olivat. Hetken päästä taas kuului puhetta veneestä:
— Laske vasemmalle, rantaa kohti!
— Siellä on niittyjä!
— Sitä parempi. Herttainen paikka… Ja kaislikko tässä on sakeaa niin ettei venettä voi näkyä tielle, joka suikertelee viiniköynnösten ja orjanruusujen välitse.
— Mitä puhetta se on… Niitytkinhän teillä alkavat suoraan aittojen takaa… Vaan tästä tarvitsee vain emäjokeen asti… soutaa… Juuri tässä joku äsken kuului huutelevan.
— Jostain kaukaa se ääni kuului. Aamuruskon aikaan äänet niin hajaantuvat…
— Taitaapa niin olla…