— Mitäs sitten… Onhan pyssyssä yksi latinki? Aleksi virnisti harjasmaisine viiksineen ja sanoi:
— Ka mennään, koska mielenne tekee! He astelivat nevan laitaan.
Aamurusko laajeni. Se oli kalpea kuin sairaan kasvot unen jälkeen. Siitä uhosi kevyt tuulonen, jonka puhallusta tuskin kuului, mutta joka kuitenkin karkoitti usvan, hajoittaen sen riekaleihin. Koko luonto ympärillä virisi kalpeaan valonhohtoon, ääriviivat tulivat selvemmiksi. Mutta etäällä, kylän yläpuolella, kohosi musta pilvi: talonpoikaisakat näet lämmittivät uunejaan.
— Hiljaa! hiljaa! — kuiskasi Iivana pappi.
Hän kyyristyi alas ja pakotti Aleksinkin istuutumaan: kaislikon takaa aivan likeltä kuului näet sorsan sorahduksia ja äänestä saattoi arvata, että se oli iso, ja että se oli levoton. Nyt oli Iivana pappi täynnä iloa, sillä nyt olivat äskeiset kiusalliset ajatukset haihtuneet kuin sumuriekaleet, ja yhdessä levollisuuden kanssa kasvoi vapaan tahdon, voiman ja elämännautinnon tunne samoinkuin sen kielletyn nautinnon, jota hän paraikaa harjoitti.
— Ole hiljaa!
Sorsa raakahteli yhä hätäisemmin, ja saattoi ihan tuntea, kuinka se ojenteli kaulaansa ja tarkasteli ympäristöä mustilla, pyöreillä silmillään.
Hevonen hirnahti jossain kaukana aamuruskon suunnalla, josta kuului sen kavioiden kumeaa kopsetta.
Kylältä kaikui kukkojen kiekuntaa.
Yhtäkkiä kajahti ilmassa kahaus ja siipien viuhina.