Hänen kasvonsa ilmaisivat rauhattomuutta ja mielenliikutusta.
Käskettyään renki Paramonin viskaamaan heinät loppuun, hyppäsi hän alas kuormalta.
— Lähetäänhän huoneisiin, Vasili Petrovitsh, niin saatat selvästi kertoa. Mitähän lipilapia se on? En ota uskoakseni oikein. Hyvinhän minä tunnen tuon isä-Matvein. Ja Paula pikkaraisen, hänen eukko kultansa, myös tunnen. Jo lapsuudesta saakka tunnen! Ystävykset ollaan! Sellainen oiva, sulosuu naikkonen… Kuinka voin hänestä mokomaa uskoa? Roskaa, lörpötystä!
Iivana pappi vei ukon poikki avaran pihan, joka oli täynnä vankkureita ja matkavaunuja, lomitse sahrojen, joiden terissä vielä näkyi kuivamatonta multaa, ja karhien, joiden hampaat törröttivät päin taivasta.
— Äiti hoi! — huudahti hän astuen huoneeseen: — tulehan kuulemaan kummia uutisia!
Papinrouva astui esiin ylt'yleensä jauhoissa, hihat käärittyinä, kuivana, korkeavartaloisena, kasvoilla huolestuksen ilme. Hänen yllään oli yksinkertainen tumma puku, ilman hetalettakaan koristusta, päässä luostarimaisesti sitaistu valkoinen huivi, ja muutenkin hän kauttaaltaan totisine, ankarine, kerran kaunismuotoisine, mutta nyt kuivine, kylmine silmien ilmeineen muistutti ennenaikaansa vanhentunutta palvelijatarta.
— Mitä uutisia? — kysyi hän lyhyen-kuivasti.
Ja kuultuaan, virkkoi kylmästi:
— Aikoja sitten sitä saattoi odottaa. Mitä siinä on kummasteltavaa?
Mitäs muuta semmoiselta väkkärältä saattoi odottaakkaan?
Ulkonäöltäänkinhän tuo oli irstaloinen!
Papin vaimo meni peilin ääreen oikaisten huivinsa ja katsahtaen omaan kuvaansa kuin vieraaseen.