— Häpeä nyt toki hiukan, Liina! — kihisi Iivana pappi. — Sillä tavalla ei saa naista parjata! Ja varsinkaan niin hyvää naista kuin on Paula! Tuiki tuttua!
— Sinunpa tuo on tuttujasi… Sitä kai sinäkin olet nuoleksinut!
— Sinulla ei ole omaatuntoa! Minun täytyy sinulle sanoa ettet sinä kaikkine jumalisuuksinesi ole hänen pikkusormensakaan veroinen!
Pappi asteli kuohuksissaan pitkin ruokasalin lattiaa.
— Kuinka sinä ilkeätkin, kuinka sinä uskallatkin häntä noin nimitellä? Minä sen sinulta kiellän kerralla ikipäiviksi! Se on kaikki roskaa mitä puhutaan, minä en usko sanaakaan! Keksittyjä juoruja! Tai vain väärinkäsitystä! Ja sinun pitää hävetä sillä tavoin puhumasta!
— Elä sinä siinä hypi! — sanoi papin eukko kylmästi: — eläkä käsiäsi heiluta! Turhaan sinä minua säikyttelet… minä en kuulu pelkureihin. Minä en osaa sinisilmiä pyörittää niinkuin se sinun… Paulasi! Enkä toki tahdokkaan. Kyllä minä, ukkokulta, jo aikoja sitten olen sinut läpi nähnyt!
— Missä asiassa? — kummeksuen kääntyi häneen isä Iivana, epäluottamuksella vaimoonsa katsoen.
Tämä tuijotti häneen häijyn-pilkallisesti.
— Eläkä sinäkään kehtaa verrata minua keneen tahansa! — kuohahti hänkin vuorostaan äkkiä sanomaan: — kuuletko, elä kehtaa?! Jollei olisi tuota Liisukkaa, niin luostariin minäkin tästä pakeneisin sinua pakoon… valkoisten muurien taa hautautuisin!
— Ja vadelmanpunaisten luostarikellojen alle! — virkkoi Iivana pappi pilkallisesti, kääntäen selkänsä ja rummuttaen sormillaan ikkunanruutuihin. — Mene vain, onnea matkaan… hauska kai minusta on! Minä itsekkin olisin jo aikoja sitten mennyt. Vai luuletko sinä että minusta on maireaa olla pappina. Mutta emmehän me kumpikaan tästä pääse, rakas ystävä! Etkä sinäkään pelkästä vihastuksesta minnekkään lähde: ja jos lähtisit, niin eihän sulle jäisi ketä kiusata ja morkata! Mustasukkaisuudesta, häijyydestä sinä vain olet niin pimeällä päällä! Minun elämäni ei olisi niin saastainen suo, jos sinulla olisi minua kohtaan edes pisara rakkautta.