Oli kuin neva olisi savunnut… Usva levisi sitä pitkin kuni talven luminen vaippa.
Mutta usvan takaa yhä kuulsi aamurusko. Taivaan kalpeille kasvoille valahti punastus; nuorten metsien reunat punastuivat ilosta. Usva kohosi maasta suikareina, jotka kuni kalpeat käsivarret ojentuivat taivasta kohti. Musta savutupru kylän päällä hajosi tuulen keveästä kyhäyksestä, ja oli tämä hajoaminen sen näköistä kuin repaleinen akka kyyristellen olisi lähtenyt jonnekkin pakoon pötkimään…
— Isä Iivana!
Iivana pappi vavahti, kääntyen ympäri. Metsiköstä astui esiin ylioppilas ja lähestyi häntä ystävällisesti hymyillen, ojentaen kätensä.
— Taisitte ampua linnun?
— Huvikseni… vanhalta muistilta säikäytin ilmaa.
— Vaan minä hiljattain jätin teidät tervehtimättä. Mihin te menette?
Mennäänpä yhdessä.
He rämpivät pois rämeeltä ja läksivät taas kulkemaan pitkin jokirantaa aamunkoittoa kohden, päin kylää.
— Aleksi minulle kertoi teistä, herra pastori, kuinka te eilen kunnostitte itsenne roomulla… Sukkelasti te sen teitte!
Ja hän huudahti vilpittömällä innostuksella.