— Tiedättekö… jumaliste! Sehän oli urotyö!
— Ka no! — katsahti kummastellen häntä Iivana pappi: — kuka nyt tahallaan hukkumaan? Olihan minulla lautalla omat hevoset.
He kulkivat ihastellen ruskoa, joka heitä valaisi.
— Kuulitteko eilen minun taisteluni papiston kanssa? — alkoi Dmitri
Viktorovitsh puhua: — Enkös haukkunut terveellisesti?
— Tuimasti, joltisesti!
— Taisin suuttua? Sellaista minulle sattuu… ja aina aavistamatta! Minä näet olen rauhoittamaton! Leimahtavat vihaiset ajatukset — ja mies kadottaa kaiken hillitsemiskykynsä. Isäni tähden pitäisi tietysti… Vaan mitä rikoksellista minä oikeastaan tein? Enkö totta puhunut, vai mitä?
Hän loi nauraen karsaan silmäyksen Iivana pappiin aivankuin haluten häntä ärsyttää.
— Hieman lievemmin olisi pitänyt puhua, — sanoi pappi.
Ylioppilas pudisti hartioitaan, pitäen kädet taskuissaan.
— Niin, vaan tuollainen lievyys minua juuri inhoittaa! Me venäläiset olemme ylipäänsä pehmeäjäsenistä väkeä… kuin mitähän nilviäisiä! Sentähden juuri elämmekin suossa! Katsokaa englantilaista… hän on sitkeä! Ja katsokaa, millaisen vapauden hän on itselleen valloittanut, kuinka paljon oikeata nähdään hänen ympärillään yhteiskunnallisessa suhteessa! Minkä arvoinen onkaan jo tuo pelkkä hymni… "Ei milloinkaan… ei milloinkaan… ei milloinkaan! britannilaiset orjiks saa!" Ei milloinkaan! — toisti hän: — minua miellyttää tuo kategoorinen kovuus! Siellä ei ole ainoastaan platoonista rakkautta vapauteen, — ei, siellä on itsepäinen, jäykkä, leppymätön viha sortoa vastaan… Ja se on vapauden alkulähde! Me taas, me venäläiset, lähettelemme vapaudelle vain platoonisia hymyilyjä ja lentosuuteloita — silloin kun olisi välttämätöntä valloittaa tämä vapaus, ja valloittaa se puhtaasti englantilaisella lujuudella… Sillä tunnustattehan, isä Iivana, että me elämme kauhealla tavalla… kuin orjat!