Pappi kuunteli häntä vaitiollen ja miettiväisesti.
Aamuruskon hymy valtasi jo taivaan kaaren. Utupilvissä, joita oli keräytynyt idän taivaalle, ikäänkuin aurinkoa vastaanottamaan, kultautuivat jo reunat.
— Mutta jonkun kai täytyy olla siihen syypää? — virkkoi pappi kysyväisesti: — emmehän me ole tätä elämää rakentaneet!
— Emme me! — takertui kiinni sanoihin ylioppilas: — vaan mepä sitä siedämme! Tätä vierasta elämää, joka meidät murtaa ja meitä kahlehtii, — sitä me nöyrästi kannamme hartioillamme, koettamatta sitä heittää pois, sen pyhällä vihastuksella rikkitallataksemme. Arvostelematta, vastustelematta taivumme isiemme säätämiin elämänmuotoihin niiden kaikkine aateoppeineen! Niin on laumottain tehty ihmisestä tyranneja. Mutta ihminen kantaa omassa itsessään iki-kauniin, oikeuttaharrastavan, ylevähenkisen elämän lähteen. Ihminen — se on innostuneen toiminnan mailma, ijäti värähtelevän, ijäti rauhattoman mailman; vapaan tahdon, joka kasvaa sekä sisään että ulospäin; intohimon, joka voitokkaasti luopi uutta ijäti elävänä, kuolemattomana; hänessä on mailma — aatteen, joka kolkuttaa maata ja taivasta hirvittämättömillä kysymyksillä… Hän kantaa itsessään ääretöntä voimaa, joka pystyy nöyrryttämään koko mailman, muuttaaksensa sen oman tahtonsa mukaiseksi!
— Tuo on hengen ylpeyttä! — sanoi pappi ihmetyksellä katsahtaen ylioppilaaseen.
— Niin! Mutta onko nöyryys, joka panee kaulansa iskuille alttiiksi, parempi kuin vapaan hengen ylpeys?
Hän kohotti kätensä vihanvimmassa aivankuin valmistautuen tappelemaan jonkun vihatun olennon kanssa.
— Olkoot kirotut, — huudahti hän, — vaikuttimet, jotka sammuttavat tämän hengen, jotka tappavat tahdon, kuolettavat himon, masentavat aatteen! Olkoot kirotut hirmuhallitsijat, jotka niitä luovat! Nuo vaikuttimet ovat sellaiset, että luonnon ihanimmat antimet: — tahdon vapaus, elämän himo ja aatteen oikeus useimmissa tapauksissa vain lisäävät pahan valtaa! Jokaisella voimalla täytyy olla sille ominainen purkauksensa! Muutoin voima kuitenkin itsensä ilmaisee, — mutta ilmaisee huonolla tavalla! Pahan valta inhimillisessä yhteiskunnassa — se on pirstattujen voimien summa. Salatut, valtavat voimat vyöryvät kaikkialla tajuttomasti etsien purkaustilaisuutta, — milloin satunnaisesti kohottaen ihmistä käsittämättömiin korkeuksiin, milloin syösten hänet alas mittaamattomiin syvyyksiin!
— Mutta tuohan on totta, Dmitri Viktoritsh!… — lausui odottamatta ja kiihkeästi Iivana pappi. — Kaikki me elämme kuin sumussa! Pyrimme jonnekkin… vaan minne? Sitä emme tiedä! Ja tutkittaessa käy selville seuraavaa: pyrkiessämme johonkin hyvään, luomme me itsellemme huonon ja kiusallisen elämän! Voi kuinka minulle oli vastenmielistä ruveta papiksi! Ollappa minulla silloin nykyinen kokemukseni… niin en olisi ruvennut!
— Taitaa olla raskasta? — katsahti tutkivasti häneen Dmitri
Viktoritsh.