— Raskasta on! Toisinaan sietämättömänkin raskasta… koko elämä!
Koetan pettää itseäni talouspuuhilla… niillä näillä… Vaan ei
vetele! Mutta mihinpä kohtalostaan pääsee… Pakeneisin… vaan minne?
Mitä varten elän? Se on tietämätöntä!
— Onhan teillä elämässä kai joku ihanne?
— Ihannekko?
Iivana pappi katsahti toveriinsa surullisesti.
— Minulla on… kuoleman tuska! Ei sen enempää!
— Vaan kuinkas voi elää ilman ihannetta?! Millainen on silloin olemassa-olonne aate! Kenelle te olette tarpeen? Kuka on teille tarpeen? Silloinhan olette onnettomin ihminen mailmassa!
— Minkäs sille taitaa! — huudahti Iivana pappi. — Sellainen on kohtaloni… Sallimus!
Ylioppilas pudisti hartioitaan.
— Sallimus? — se on täysin määrättyjen syiden seuraus, — sanoi hän. — Täytyy oppia tuntemaan nuot syyt, kuten opitaan tuntemaan syitä fysiikassa tai kemiassa, ja kukistaa pelkäämättä vahingollisten ilmiöiden idut, kiskoen ne irti kuin mädänneet juuret! Tarkastakaapas huolellisesti teidän elämäänne — niin te selvästi huomaatte nuot syyt… Viskatkaa ne luotanne! Nyt juuri on sellainen aika tullut… kaikille!
Hän kiivastui jälleen.