— On tullut aika luoda toisellaisia elämänehtoja, ihanteellisia… aika yhteiskunnallisten voimien särkemiseen ja uudestaan varustamiseen! Taistelun aika!! Elämästä ja kuolemasta! Tämä taistelu — se on ihanne! Syventykää tähän ihanteeseen, astukaa itse suureen taisteluun sorrettujen puolesta, jollaista johtavat yksityiset persoonallisuudet, elämän sankarit! Asettakaa itsekkin joku kivi vapaan ihmiskunnan temppelin seinään! Tämä maa on jo imeytynyt täyteen kyyneliä, ja verta on jo kylliksi vuodatettu… Se ei jaksa enempää. Se hengittää raskaasti ja huohottaa kuin synnyttäjä vaivoissaan… Ja sen vihan tulivuoret ovat jo valmiit purkaantumaan huuhtoakseen tämän mailman kaikkipuhdistavan tulipalon lieskoilla!
Hän ojensi kätensä sumua kohti.
— Katsokaa! Se savuaa, tämä onneton, kärsivä maa!
Yhtäkkiä heidän kasvoihinsa puhalsi raikas tuuli, sumun jätteet suikersivat ylös kuni ylöskääriytyvä esirippu, ja hajosivat.
Auringon kultainen reuna pilkisti taivaanrannalta.
Aivankuin kaikki taas olisi hymyillyt häntä vastaan!
Vetäisten rintansa täyteen ilmaa, ylioppilas yhtäkkiä huudahti tälle lempeän valon silaamalle avaruudelle, ikäänkuin iloiten voimien lisävirrasta ja kutsuen muitakin tähän riemuun.
— Ih-mi-nen! Tu-le u-los hä-kis-tä-si!!
Ja naurahti kääntäessään pappia kohti hehkuvat kasvonsa.
He seisoivat tienhaarassa.