— Minä menen oikealle, — te vasemmalle. Hyvästi!
— Hyvästi. Kai vielä näemme toisemme?
— Luultavasti! Mutta kuulkaahan: "Läks' kerran urohia purrella soutamahan — ei ykskään elävä inehmo heit' sitten nähnyt oo…" Sopiiko?
— Sopii! — vastasi naurulla toisen nauruun Iivana pappi, riemuiten jostakin…
Ja he erkanivat.
Ylioppilas asteli suoraan kohti auringon kiekkoa, joka vielä oli suuri ja paahteeton. Ilmassa näytti häälyvän kultaisia verkkoja. Iivana pappi suuntasi askeleensa lehtoon kirkon taustalla.
Lehdossa oli vielä hämärä. Siellä harhaili vielä sumu, takerrellen kiinni puiden lehviin ja haisi kostealta lehtimädältä. Ylhäällä pesiensä päällä kiertelivät naakat, rauhattomalla raakunnalla lennellen oksalta oksalle. Ne katsoivat Iivana pappia ankarin silmin, taivuttaen pääkkösiään ja ikäänkuin haukkuivat häntä joka suunnalta. Jänis pinkasi säikähtyneesti laukkuuseen ihan hänen jaloistaan ja piiloutui heti. Paikoin tunkeusivat jo auringonsäteet tiheikköön kuni kultaiset nuolet, ja niiden satuttamina välkähteli lehdillä kastepisaroita kuin erivärisiä kyyneleitä. Musta koppakuoriainen lensi suristen ilmassa, kopsahti kovasti puuta vastaan ja — rauhoittui. Jostakin ilmestyi pieniä, hyvin tunkeilevia kärpäsiä, toisaalla visersi lintu heleän yksitoikkoisesti "pit-pit-juo-juo" ikäänkuin valittaen että — pitää juoda!
Jotakin valkoista vilahteli puiden lomitse.
Iivana papilla sydän kouristui.
Häntä vastaan näet oli tulossa Paulinkka. Hänen yllään oli yhä sama valkoinen puku, sama palmikko kuin eilisiltanakin, aivankuin ei olisi mennyt maata koko yönä. Hänen kasvonsa näyttivät hiukan kalpeilta ja laihtuneilta, ja niissä värähteli rauhatonta odottelua. Nähdessään Iivanan, riensi hän nopeasti tätä vastaan.