— Tiesin kyllä! — sanoi hän hymyillen papille ja tutkivasti katsoen tätä kasvoihin.
Pappi ei kysynyt, mitä toinen tiesi. Hän vältti katsomasta naiseen, ollen tarkastelevinaan naakkoja, jotka oksilla kiikkuen, epäilevästi ja vaikenematta raakkuivat. Vieläpä hän luulotteli että Paulinkka kohta helähtää nauramaan ja katsoo häntä silmiin ja että tuo nainen on omaatuntoa vailla eikä ole hänellä minkäänlaista häpyä.
— Hyvää huomenta! — virkkoi pappi: — Kävelyssäkös olet?
Paulinkka löi äkkiä kämmeniinsä ja purskahti nauramaan kuin tyttö.
— Mitä sinä siinä tirskut? — sanoi pappi nyreästi katsahtaen.
— No sitäpä sitä että sinä eilen mainiosti onnistuit näyttelyssäsi!
Ja Paulinkka teki kasvonsa ankarannäköisiksi ja sanoi karkealla äänellä:
— "Babyloonilainen!"
Ja jälleen hyrskähti nauramaan jonkunverran hermostuneesti, niin että kyynelet kihahtivat silmiin.
— En ikinä sitä unhoita! Babyloonilainen! Minäkö siis olen babyloonilainen? No voi sinua, millainen olet…