Hän puristi lujasti huuliaan. Hänen silmänsä olivat himmeät ja kuivat, vaan huulensa vääristyivät ikäänkuin kivusta.
— Minä vihaan kaikkea ja kaikkia! — toisti hän intohimoisesti.
Pappi katsoi häneen kauhulla, tahtoen jotakin sanoa, mutta toinen ei hänen sallinut, vaan tarttuen kädestä puhui:
— Rakastathan sinä minua?… Miksi sen tahdot siis salata? Miksi sinä pelkäät totuutta?…
— Se on syntinen totuus! — lausui pappi synkästi.
— Näytä siis minulle, missä totuus on vanhurskas! Minä en voi enää näin elää! Minä tukehdun. Näin jääden ei tämä elämä ole minun mukainen… se ei ole minun omani!
— Millaista elämää sinä kaipaat, Paulinkka?
— Niin millaista? Mistä minä sen tiedän! Kas minusta näyttää siltä kuin elämään kasvaisi jotain uutta… Mutta me kuljemme sivu kuin sokeat emmekä näe!
— Mitä niin? — virkkoi pappi miettiväisesti.
— En tiedä! Tunnen vain! Ja jos sinä tietäisit, millainen, — mil-lai-nen tuska minua ahdistaa toisinaan! Kuin ruumisarkussa minä lepään… Ja kansi hiljaa lasketaan alas! Ja naulataan kiinni! Ja minä kuulen, kuinka vasara paukkuu… kumeasti paukkuu! Ja sitten se kannetaan ja lasketaan maahan… Ja maanmöykyt synkästi putoilevat ylhäältä… Tyhjää ja kylmää! Minä olen yksin!!