Hän tarttui pappia kädestä.
— Paetkaamme! Vie minut pois tästä elämästä! Minä en siedä sitä! Minä menehdyn! Teen itselleni omankäden oikeutta. Mehän rakastamme toinen toistamme. Olemme aina rakastaneet. Äsken minä sen ymmärsin, tunnustin sen itselleni… Me olemme toinen toisemme omat… vaan kaikki muut ovat vieraita, outoja! Sinä olet väkevä! Heitä pappiskauhtanasi! Mennään pois! Paetaan yhdessä, käsikädessä sinun kanssasi! Sinä löydät kaikkialta tien itsellesi!
— Koeta nyt itse käsittää, — sopersi hänelle särkyneesti Iivana pappi: — mitä sinä puhut?! Tutki ja tunnustele! Kuka on tuo Matvei? — pappi! Mutta minä… kuinka mailmassa minä… Sinäkinhän minulle… ymmärrä oikein… Minä — olen pappi! Tokihan minulle käy omalletunnolle että näin olen… täällä sinun kanssasi.
Paulinkka päästi kätensä hervottomina alas ja huudahti sitten äkkiä vihaisella epätoivolla:
— No, mennään nyt… Ja pannaan maata omiin hautoihimme! Sinä omaasi ja minä omaani!…
Hämmästyneenä naisen epätoivon vimmasta, täynnänsä jotain hämärää ja kummallista sääliväisyyttä häntä ja itseään kohtaan sekä jotain pakenevaa kohtaan, ojensi pappi väkinäisesti hurmaantuneena kätensä Paulinkalle.
Ja jälleen hänestä tuntui kuin tulinen myrsky olisi kiertänyt ympäri lehtoa ja hehkuvat aallot ilmassa läikkyneet. Kaikki hänen aatteensa ja epäilyksensä vierivät jonnekkin syvään kurimukseen, mailma hukkui ja — hän jäi kahdenkesken tämän naisen kanssa, näki ainoastaan hänen kalpeat kasvonsa eikä mitään kauniimpaa ollut koskaan nähnyt kuin nämät kasvot. Eikä mitään kalliimpaa ollut hänellä mailmassa… Hän kumartui sivelemään hänen hiuksiaan, kosketti niitä hehkuvin huulin kallistautui vasten hänen korvaansa, vasten hänen kiehtovaa poskeansa. Ja jo etsivät hänen huulensa ystävän huulia…
Kumiseva kellon helähdys kajahti kirkon tornista.
Aivankuin ankara aate olisi liukunut ilmassa, kylmä ja raskas, leviten pitkin maata ja iskeytyen ilmanrantoihin.
Isä Iivana työnsi luotaan Paulinkan ja poistui lehdosta, kompastellen polun juuriin kuni sokea.