* * * * *
Seistyään aamumenojen ajan kirkon etehisessä, meni Iivana pappi rippileivän siunausajan tultua alttarille. Rovasti, jonka yllä oli punainen, silkkinen messukasukka, vyötetty kultatähtisellä samettivyöllä, toimitti leivänsiunauksen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, väsyneet ja rauhattomat. Vartijat kantoivat tuontuostakin esille tarjottimilla rippileipiä värssyineen ja muistokirjoituksineen, joiden päällä hohti hopeisia rahoja tai kuulsi monissa käsissä kuluneita kuparikolikoita. Mukana palvelevat papit — isä Paavali ja isä Sylvester, — riisuttuaan kasukkansa keskustelivat hiljaa. Heidän keskustelunsa saapui kuin läpi unen Iivana papin korviin.
— Tuo Ivanovski se kaikki nuuskii! — puhui isä Paavali: — tuolla kellotornissakin se jo miksi lie käynyt ja äsken hiipi takaoven kautta… Kavala ihminen! Oman pappinsa kanssa lakkaamatta käräjöipi!
— Niin, niin! — vahvisti isä Sylvester: — niinhän tuo minulle on kertonutkin. Sanoo olevan rauhattoman ajan… Talonpojilla on jotain mielessä… Ne supattelevat keskenään, tietää hän!
— Mistä niin? — tiedusteli uteliaana Paavali pappi.
— Ka sitäpä hän ei tiedä…
Isä Sylvester naurahti pehmeästi, liikuttaen kulmiaan:
— Eipäs ole vielä haistanut!
Rovasti lopetti siunauksensa ja puki kiireesti toisellaisen kasukan päällensä. Papit myös paneusivat juhlatamineisiin ja asettuivat alttarin molemmille puolille. Asettuessaan alttarin eteen huomasi rovasti Iivana papin ja viittasi luokseen.
— Ettekö ole nähnyt Mitjaa? — kuiskasi hän ja katsoi häntä kasvoihin hätäytyneesti.