— Peitä heitä, oi Herra, kasukoilla ja käärinliinoilla… Suojele heitä, Herra, valkoisella kivimuurilla.
Iivana pappi, joka jo kauvan oli ilman tarkoitusta harhaillut markkinoilla, pysähtyi akan eteen ja sanoi, häneen tarkasti katsahdettuaan:
— No eikös ole Fokanovna? Päivää Fokanovna! Mitä sinä siinä teet? Onpa kuin olisin sinut mennä vuonna nähnyt — näkevänä?
Akka seisoi ristin luona, joka kohosi torin keskellä ja vapisi säikähtyneenä. Hänen vieressään teutaroi pojanvekara, noin 8-vuotinen, katsoen uteliaana pappia terävillä silmillään.
— Isä kulta! Gnjesdofkan pappi herra! — parpatti akka, — äänestä sinut tunsin, oma isäni! Terve, rakas pastori! Olen tullut so-ke-ak-si, rakas oma isä…
— Kuinkas sinä niin yhtäkkiä tulit sokeaksi?
— Kyynelistä… Poika kultani mun… näet… oletko kuullut? Kiihotti kansaa kapinaan. Sotilaita, kuulehhan, kutsuivat… No, saapui sotilaita… Vaan poika raukan… Kyllähän ne sotamiehet säälivät! Komentaja, kuulehhan, antoi määräyksen, että sotamiehet ampuisivat ilmaan… Vaan muuan juntteri… hävytön oli! Mutta silmäni, kuulehhan, mulla jo ennenkin…
Kirkonkello lyödä läppäsi iloisesti ylhäällä.
— Jumalan kohtalot ovat tutkimattomat! — sanoi Iivana pappi, antaen akalle ison vaskisen viisikopeikkaisen: — nöyrry eläkä napise! Koettelemuksia lähettelee meille Herra meidän synneistämme… Samoin myös Isä Jumala… rankaisee tottelemattomuuden… esivaltaa kohtaan…
Hänen tuli yhtäkkiä paha ja kiusallinen oltava. Hän katsoi akan tutisevaa päätä… ja vaikeni.