— Tuo on shirokosadovilainen.
Shirokosadovilainen ojenteli käsiään ikäänkuin olisi pitänyt niitä niin pitkinä, että voipi pyöräyttää tuon katon nurin ja heittää hajalleen koko talon…
— Aha-haa! Myöntävät sielut! Ei tuomioistuin ole teitä varten! Ahaa!
Ei ole oikeutta! Ki-ro-tut sielut! Kaikki ryöstitte. Kaikki!!
Hän seisoi ravintolan edessä repaleisena, verille pieksettynä ja huusi:
— Mihin mie nyt mään? Hänelle naurettiin.
Akkunoista kurkisti puotilaisten humalaisia naamoja, autuaallisessa naurun mutrussa.
— Mihin… mie… mään?!
Heikosti seisten notkuvilla jaloillaan, käänsi hän kohti myymälä-rivistöä turvonneet, mustelmaiset, raadellut kasvonsa.
— Oikeauskoiset! Olette kaiken ryöstäneet! Hahaa! Kaiken! Kas noita… sellaisia ne ovat! Pojan ovat ostaneet! Poika heille sielunsa möi! Kas tuossa he ovat! Aha-ha! Ei ole oikeutta! Tyttärestä ovat tehneet porton! Kaikki ovat vieneet. Aha-haa! Ei ole oikeutta! Kirotut! Ki-ro-tut! Kir-rrr-o-tut!
Äkkiä, aivankuin luunsa silmänräpäyksessä olisivat pehmenneet, tupsahti hän kuin tyhjä säkki istualleen maahan.