— Minä kuolen! Kuolen tähän… Mihin mie mään? En mihinkään… kaikki on viety…
Laiha, kalpea nainen kumartui hänen puoleensa.
— Stepan… mennään…
— Mihin?
— Mennään… Stepan…
Päihtyvä mies tuli uniseksi. Nainen retuutti häntä paidan hihasta, huomaamatta että se repeää, ja katseli ympärilleen avuttoman-arasti.
Palatessaan tohtorin kera rovastin talolle, havaitsi isä Iivana jonkunlaista hämminkiä, mikä oli levinnyt pitkin markkinatoria. Muutamia kertoja eroitti hän huudahduksen:
— Nyt vievät!
Ja tämä sana näkyi pian tulevan vallitsevaksi.
Lauma lapsikakaroita juosta vilisti sivu kirkuen: