— En tiedä kerrassa mitään… Mutta mitä te itse olette huomannut?
Ja äkisti hieman väkinäisesti naurahtaen, virkkoi:
— Sanokaapa minulle, pappi: tiedättekö te, mikä on professionaalinen salaisuus? Teidän ihmettelevistä kasvoistanne näen, ettette ole syntinen. No siis, jos minä näen terveennäköisen ihmisen ja huomaan hänessä oireita sydämmen laajenemiseen… niin voinko minä kaikille ja jokaiselle siitä puhua? Sitäpä sitä sanotaan professionaaliseksi salaisuudeksi… Ja tämän jälkeen… jääkää hyvästi!
Hän kumarsi ja läksi.
— Rovastin talossa vallitsi hiljaisuus.
Aluksi Iivana pappi luuli huoneiden jääneen tyhjiksi ja kaikkien lähteneen jonnekkin — maapäällikköä saattamaan. Hän astui saliin väsyneen ihmisen raskain huokauksin ja pysähtyi kuin kivettynyt:
Sillä siellä olivat kaikki saapuvilla — koko seurue.
Vieläpä korttipöytäkin seisoi entisellä paikallaan, ja sen ympärille olivat sijoittuneet eiliset pelaajat, vaikka he nyt jo seisoivat kuten kaikki muut, ja heidän pöhöttyneillä kasvoillaan leimautui sellainen kunnioittavuus, että isä Iivana hämmästyneenä katsahti, onko hänenkin pappisviittansa kunnossa. Papit seisoivat keskikokoisen, sotilasryhtisen miehen ympärillä. Se mies oli maalaishallituksen edustaja Pustovalov. Hän oli ikäänkuin selästään poikkilyöty: seisoi sääret haarallaan, ja samalla kun alapuoli hänen vartaloaan oli liikkumatonna, niin yläpuoli ruumista horjui, heittelehti syrjään, vääntelehti oikeaan ja vasempaan, joskohta tämä kaikki tapahtuikin suurmailman malliin kasvatetun miehen siron-arvokkaalla käytöksellä. Hän oli täydellisesti hampaaton, hänen riippuvat huulensa, jotka keskustelussa vavahtelivat, valuivat kuolaa; pitkä nenänsä lihakkaine kyömyineen oli kruunattu alati putoavalla pensneellä, jonka läpi katselivat värittömät silmät. Nähtävästi oli tämä mies riittämään-asti elellyt "kruppilaisten" huvitusten keskellä ja hankkinut itselleen Salomonin viisauden muutamissa asioissa tullaksensa vanhemmalla ijällään "kansan isäksi", kuten hän suurennellen itseään kehahteli, — tuo jalkaleiniä poteva mies, joka ei ylenkatsonut turmeltuneen aistillisuutensa nautintona valtansa alaisilla tiluksilla käyttää edes sellaista, jota hän toveripiirissä pilalla nimitteli "vinjetiksi". Vieläpä itse kuvernööri oli kerran jotenkin tullut pakotetuksi lausumaan hänestä, peitellessään erästä "asiaa": — "Tuo Pustovalov näyttää pitävän Venäjänmaata suvaitsevaisuuden talona". Nyt, kuuntelijainsa kunnioittavan huomion alaisena, puhui maapäällikkö, savuuttaen kallista sikaariaan, puhui keskeytymättä, yksitoikkoisesti, puisevasti, laskematta ja korottamatta nuottiaan, sellaisen miehen auktoriteetilla, joka ei ole tottunut sanojen valikoimiseen, sylkeä tirskutellen ja epäselvästi lausuen sanansa:
— Kansa… jaa kansa! Minä sanoin: — mikä on kansa, teidän ylhäisyytenne? Me istuimme: minä — näinikään, kuvernööri — näinikään, muut neuvoston jäsenet siinä ympärillämme. Minä lausuin: kansa, herra kenraali, on suuri runko, jolle välttämättömästi tarvitaan pää. Hä? Mitä? Minä sanon: pää on välttämättömän tarpeellinen! Antakaa meille pää, teidän ylhäisyytenne… pää tuonne ja pää tänne… Ministeristön ehdotus on täydellisesti oikea, kun se haluaa eristää kansan. Laajentakaa meidän valtamme, meidän oikeutemme… me-idän oikeu-temme, teidän ylhäisyytenne… Hä? Mitä? Ja kaikki käy suurenmoisesti! Me olemme aina olleet kansan isiä!
Minä sanon: — minä itse olen kansan isä! Minulla on puolitoista tuhatta desjatiinaa omaa maata, teidän ylhäisyytenne, — tässä piirikunnassa, minulla on tehdas… Minä tunnen kansan ja kansa tuntee minut… Minä sanon: pää tuonne ja pää tänne… Ha-ha! Kansa! Häh? mitä? Minä kerron teille kokkajutun, hyvät herrat… Nähtävästi ei täällä ole naisia? Tämä ei ole näet naisten juttu, hyvät herrat…