Maapäällikköä piiritettiin joka suunnalta kuin mitähän arkkipiispaa. Hän suuntasi askeleensa vierashuoneeseen horjahtelevin käynnin ja puhuen kulkiessaan:
— Se oli tavattoman teräväjärkisesti sanottu. Hä? mitä? Kansa, sanoin minä, herra kenraali, se on suuri runko…
Nyt kaikki pitivät velvollisuutenaan äänekkäästi ihmetellä maapäällikön teräväjärkisyyttä, nauraa hohottivat hillitysti, mainitsivat toinen toisilleen jotain kehuvaa, ja läpi tuon kunnioittavasti-innostuneen keskustelun kaikui yhä maapäällikön puiseva matalahko ääni:
— Pää tänne… ja pää tuonne…
Lentävä tuulenpuuska tempasi auki vierashuoneen akkunan.
Ja kun hillitty nauru ja puhe hiukan vaikenivat, kuului akkunaan omituinen äänten sorina ulkoa. Se oli hälinä markkinoilta. Mutta nyt se ei enää ollutkaan samaa hilpeätä, eriäänistä hälinää kuin ennen. Uusia säveliä oli siellä syntynyt, — rauhattomia säveliä, jotka silmänräpäyksessä panivat vierashuoneessa olijat jännityksellä toisiinsa katsahtamaan. Vähitellen ne saivat suuremman painon, hetki hetkeltä paisuen uhkaavaksi äänten hirmumyrskyksi.
Maapäällikkö kavahti seisomaan.
Rovasti oli hirveästi kalvennut ja tyrmistynyt paikkaansa, kuni odottaen että kas tuossapaikassa räjähtää hänen allansa se kauvan peljätty, käsittämätön onnettomuus. Favorski ja Ivanovski syöksähtivät akkunaan, mutta heitä estivät näkemästä musliiniset uutimet, joihin he kiireissään sotkeutuivat.
Samalla silmänräpäyksellä alkoi portailta ja käytävästä rymistä pikaisesti juoksevia askeleita, ja huoneeseen lennähti pörröinen, veripunanen tiakka Sikerov.
— Mitä? Mitä se on? Hä? — huudahtivat hälisten kaikki häntä ahdistaen.