— Tuossa hän on! Tuossa… katsokaa! Tuossa hän on!!
Kaikki äänet alkoivat hälistä:
— Mikä? missä? Kuka niin?
Ja samalla ymmärsivät.
Nyt jo sadat äänet alkoivat kirkua:
— Tuossa… katsokaa! Ihailkoonpa nyt! Verenimijä! Tuossa hän on!
Kohoten pappien takaa seisoi Shirokosadov tarkastellen väkijoukkoa samein katsein — tuo poroporvari turvettuneine käsineen, mutta vielä talonpoikaisine kömpelyyksilleen, tilanhaltija ja orjainomistaja, nousukkaiden edustaja…
Kaksi voimaa siinä seisoi toinentoisensa edessä, hehkuen taisteloa elämästä ja kuolemasta.
Toinen kuin meri, toinen kuin — kallio.
Meri, joka hedelmättömästi pieksi kolkkoja ja autioita, Jumalan kiroamia rantoja vastaan. Kallio, joka oli kasvanut synkästä syvyydestä, siittänyt paljon paasia, joita historian pahanhajuinen kura peitti, mutta jotka yhä vielä kestivät kuten kaikki nuot kalliot, jotka varjelevat tietä "elämän vapaaseen kehitykseen", — kalliot, jotka orjaihminen on luonut, mutta joita vastaan itsepäisessä, synkässä taistelussaan ajatus hijoutuu, tunne jalostuu, ja historian pimeydestä kasvaa ilmi vapaa ihminen…