Satoja nyrkkejä nousi uhkaavasti ilmaan.
Aivankuin iso ja hirveä peto olisi nostanut karvansa pystyyn!
Ja kaikki pilanteko, mikä vielä värisi ilmassa, suli silmänräpäyksessä. Kaikki, läheiset ja kaukaiset, ymmärtäväiset ja neuvottomat, tempasi sama tunne, joka pani huohottamaan ja huutamaan käheällä äänellä… Ja koko tapahtuman merkitys ja noiden vangittujen, verellä tahrattujen ihmisten asema, kaikki, kaikki se selveni kerralla tuhansille päille, jotka olivat kääntyneinä sille suunnalle, jonne vasiliperäläisten viha purkautui. Shirokosadovin kaikki tunsivat, hän oli kaikille hyvin, vieläpä erinomaisen hyvin tuttu. Jokainen oli ollut hänestä jollakin tavalla riippuvainen, jokaisella oli häntä vastaan vihaa itsensä sortamisesta tai sukulaisten ja tuttavain puolesta, jokainen hautoi jonkun pisaran salattua katkeruutta mielessään… Nyt nämät pisarat sulivat vihan myrskyksi! Kädet ojentuivat uhkaavina, kiihtyneet kasvot näyttivät hirveiltä! Vieläpä hänen oman ravintolansa akkunoista ja katolta huudettiin:
— Juudas!
Iivana pappi tarttui Shirokosadovin olkapäähän:
— Paetkaa syntiä!
Mutta hämmästyneenä tämän odottamattoman myrskyn äkkipikaisuudesta, nähdessään tämän yhteisen vihan, joka näihin saakka oli pysynyt piilossa, työnsi Shirokosadov sinervän-kalpeana luotaan Iivana papin. Temmaten revolverin alkoi hän hurjasti sillä huiskia ilmaa. Hän osasi tuskin pitää sitä kädessään, ei ollut koskaan sillä ampunut, mutta haki kuitenkin vaistomaisesti vapisevin sormin liipasinta… Ja kummallista oli nähdä tätä mahtavaa, alati itselleen uskollista ihmisolentoa kauhistukseen saakka säikähtyneenä; vihan, jonka hän tähän asti oli tuntenut vain kuulemalta, näki hän nyt kasvoista kasvoihin.
— Kapinoitsijat… elkää uskaltako! — huusi hän käsittämättä että äänellään ilmiantoi koko oman kauhistuksensa.
Silmänräpäys…
Kuni pato olisi särkynyt.