Hänen valkoinen palmikkonsa oli vierähtänyt hartioilta. Silmäripsissä värisi vihastuksen kyyneleitä. Hän vapisi koko ruumiiltaan ja näytti valikoivan sanoja niitä löytämättä. Ja ainoastaan hänen kätensä ojentui väristen Shirokosadovia kohti.
Ja Shirokosadovin edessä kuni nousivat kostonvarjot. Mies eli kuin unessa. Veripunaisen usvan läpi näki hän ympärillään vääristyneitä, vihanvaltaamia kasvoja, näki uhkaavan naisen mielettömän laukauksensa tuottaman uhrin ääressä. Ja mulkoillen hurjin silmäyksin ympärilleen, tietämättä mitä sanoa, mitä tehdä, huomasi hän äkisti oman tyttärensä. Väkijoukosta, jonka väliin neito oli puristunut, kovasti tarttuen kädellä päähänsä, tähtäsi tämä isäänsä shirokosadovilaisten silmiensä avartuneella katseella. Ja noista silmistä kauhuineen luki Shirokosadov jotakin sellaista uutta ja itselleen niin hirmuista että hän alkoi käheästi ja raskaasti hengittää. Hän ei voinut riistää silmiänsä tuosta katseesta, pää alaspainettuna kuin härällä, ja kääntyi poistuakseen, paetakseen mihin hyvänsä, — ei poispäin väkijoukosta eikä myrskystä, joka häntä vastaan kuohui, vaan poispäin noista silmistä.
Häntä vastaan ryntäsi rovastin poika.
Vimmastuneena, lakittomin päin, hiukset sykkyrässä, koetti tämä riuhtoa itseänsä irti toverinsa Aleksin käsistä ja töykkäsi luotaan isänsä, joka koetti häntä pidättää.
— Päästäkää! Päästäkää!!
Ja hän huusi ikäänkuin kähisevästi kuiskaamalla:
— Ähä konna! Kansan sortaja! Minä panen sinun päällesi häpeän leiman!
Hän sai itsensä vihdoin riuhtaisseeksi irti ja syöksyi Shirokosadovia kohti. Asettui hänen eteensä, heristeli nyrkkejään takanaan ja valmistautui sanomaan jotakin repäisevää, kuoliaaksi musertavaa.
Mutta siinäpä samassa hänen ja Shirokosadovin väliin pyörähti ja asettui Aleksandra, Shirokosadovin tytär.
— Ei tarvita! — sanoi neito valtavasti.