Ja hän katsoi tiukasti ylioppilaaseen tummalla katseellaan.
— Dmitri! Ei tarvita… noiden… tähden! Ja edessä tuon vihastuneen kansanlauman kasvojen, joka hänen sydäntään kunnioitti, vaikka uhkasikin isää, vannoen ikäänkuin juhlallisen valan, lausahti neito ilman hämmästystä ja vaikutelman pyyntöä:
— Minun… rakkauteni tähden sinuun… Ja tulevaisuuden tähden jätä hänet rauhaan!
Ylioppilas leimahti tulipunaiseksi, väistyen syrjään kummastuneena ja tutkivasti katsoen neitoa silmiin.
Paulinkka koetti nostaa haavoittunutta poikaa käsivarsilleen ja tahrasi kätensä vereen.
— Mitä sinä siinä katsot! — sanoi hän Iivana papille: — kantaa tämä täytyy! Pian! Tule auttamaan…
Pappi työnsi naisen syrjään ja nosti keveästi tuon vapisevan kantamuksen. Mitäs se, hänelle, jättiläiselle oli nostaa moista taakkaa? Hän olisi jaksanut nostaa sen vaikka pilviin… mutta hän ei niistä tiennyt paremmin kuin muistakaan pilvistä — paitsi näkemistään sekä vielä niistä, joista puhutaan Apokalypsiksessa. Pörröisenä kuin leijona, punaisena ja mieli kuohuksissa läksi hän liikkeelle — ja ihmiset väistyivät hänen tieltään molemmin puolin. Hän kulki kuin ahdasta poikkikatua. Ja aivankuin murheen varjoja heitteli väkijoukkoon se ukkospilvi, joka nyt vihdoinkin oli vallannut auringon. Kuni kumea vihanmurina jyrisi kaukaa ukkonen. Kuhinalla yhä aukeni papin edessä kuja, vaan hänen takanaan se pauhulla taas sulkeutui, ikäänkuin siellä olisi sortunut maahan lahonneita rakennuksia. Ikäänkuin tuo tuhatpäinen joukko ei olisi voinut tulla entiselleen tapahtuneen murhenäytelmän johdosta, vaan siitä jo kuului kumeaa murinaa, kuni tulivuoren rinnasta ennen purkausta. Kajahteli huutoja:
— Maapäällikkö tulee! Tietä maapäällikölle! Uratnikka karkuutti läpi väkijoukon.
— Väistykää! hajaantukaa!
Maapäällikkö ajaa karautti tehtaalta päin vaunuissa, henkivartionaan joukko ratsastavia tehtaanrenkejä.