He seisoivat portailla.
Rankkasateesta porehti lätäköissä kuplia; sateen räiske tukehdutti muut äänet. Se romisi vasten kattoa, kietoi kadun kuin usvaan ja pirskeet lensivät tuulen heittäminä vasten aviopuolisoiden kasvoja.
— Minä rakastan isä Iivanaa! — sanoi pontevasti Paulinkka.
Matvei pappi katsoi vaimoonsa avariksi avatuin silmin, ikäänkuin puolustautuen kädellään hänen sanojansa vastaan, mutta ei virkkanut mitään. Hän oli äkisti käsittänyt, että vaimo oli lausunut toden, sen toden, joka elämässä ilmilausutaan ehkä vain yhden kerran näin avoimesti, mutta sanotaan se silloin näin avoimesti kuin tämä rouva sen sanoi… Mies ymmärsi että jotakin oli häneltä mennyt ainiaaksi, eikä tuota toivotonta tyhjyyttä heidän välillään voi peittää millään sanoilla. Ja Paulinkan ihmetykseksi, joka oli odottanut vihaista mielenpurkausta, sopersi mies ainoastaan sanat:
— Entäpäs hän?
Rouva yritti tulistua, mutta ei räväyttänyt silmiään.
Matvei painoi päänsä alas.
Kaikki hänen häijyt ja myrkylliset ajatuksensa olivat ikäänkuin kierineet jonnekkin ammottavaan kuiluun, josta sillat olivat särkyneet. Hän tunsi sielunsa loukatuksi ja onnettomaksi, samalla löytämättä itsestään inhon tunnetta. Jonkinlainen surkeuden tunne vain paisui hänessä…
Hän loi verkkaisen silmäyksen vaimoonsa.
Niin, niin, hän on vieras! Hän on häneltä päässyt luiskahtamaan eräänlaiseen vapauteen… ja puhuu, ja katsoo asioita toisin… Ja papista näytti hämärältä se mailma, jonne hän oli jäänyt vaimoansa vaille…