Hän laskeutui hiljaa alas porrasastimelle pää käsiensä välissä, huomaamatta kuinka sade kastelee hänen pappispukuansa. Autioitunut markkinatori kuvastui läpi sateen usvan kummallisina varjoina kömpelöine kauppakojuineen, ylösnostettuine kärrynaisoineen ja hirsipuun-näköisine salkoineen. Kun hetkeksi rankkasateen sumu raukesi, niin ikäänkuin remahtivat auki jättiläis-ruumiin käärinliinojen liepeet ja kaukaa häämötti valkoisia höyryntupruja sammuneen tulipalon paikalla. Ja tuon höyryn tavoin nousivat ajatukset Matvei papin sielun syvyydestä. Aivankuin hänen oman tahtonsa syrjäyttämällä ne vuoroin takertuivat, vuoroin irtautuivat aateyhtymä-lakien mukaan… "Turmeltunut on nykykansa! Todentotta! Pappi — toisen papin vaimon kanssa! Onko moista koskaan kuultu?"…
Mutta näissä ajatuksissaan ei hän enää tuntenut olevan mitään voimaa.
Paulinkka katsoi kummastellen miehensä kokoon lytistynyttä, märkää vartaloa.
— Miksi sinä siinä… sateessa kökötät? Mies ei vastannut.
Vaimon kävi häntä sääli.
— Matvei! — sanoi hän hiljaa: — päästä minut pois kotoa!
Mies oli kotvan aikaa vaiti, sanoi sitten ilmeettömästi: —
— Mihin?
— En tiedä… Päästä vain! Sinä näet… että minusta ei ole! Kentiesi minä… lähden… opintoja harjoittamaan.
Ja ihmetellen itsekkin tätä aatetta, tietämättä, mistä sen sieppasi, toisti hän intohimoisesti: