Huoneessa vallitsi hämärä ja hiljaisuus. Poika hengitti hiljaa, toisinaan heikosti huoaten ja pyrkien tekemään hurjia liikkeitä. Silloin pappi piteli häntä käsistä ja istui hievahtamatta.
Akkunaluukkuja vasten romisi sade. Kuni tuulta ja rankkasadetta kuunnellen seisoivat liikkumattomina nojatuolit, jotka olivat mustalla vahakankaalla päällystetyt. Näytti kuin niillä vähän aikaa sitten olisi istunut joitakin henkilöitä, jotka nyt olivat huoneesta poistuneet. Kaapin hyllyiltä katselivat nahkakantiset kirkonkirjat, ikäänkuin varjellen vainajien salaisuuksia sekä painetut saarnanidokset kuni peljästyksestä vaijeten. Tässä hiljaisuudessa, yhä vielä noiden odottamattomien, kuohuvaan kurimukseensa valtavasti mukaansa tempaavien myrskyjen vaikutuksen alaisena, muisteli Iivana pappi kaikkia viimeisten päivien tapahtumia ja tarkasteli niiden valossa omaa elämäänsä. Jotakin, mikä oli häntä väkevämpää, oli kohoamassa hänen sielustaan, jotakin sellaista, joka ei vielä ollut oikein aukaissut silmiään, vaan oli jo kerran jättiläismäiseksi paisunut, eilen vielä hänelle tuntematonna, mutta tänään jo hänen kanssaan yhteytyneenä. Se oli ollut koko ajan hänen oma itseytensä, mutta hän ei ollut sitä tuntenut, vaan oli omalta itseltään ollut näihin asti kuni piiloitettuna, viekkaasti kiinnikytkettynä kuolleilla solmuilla. Ja jälleen ihminen ja pappi taistelivat hänessä. Mutta tuo pappi enää tuskin paljonkaan kurkisti luukkujen läpi kalpeilla kasvoillaan ja hänen äänensä tukahtui rankkasateen sohinaan.
— Johannes! — puheli se: — Johannes! Muistappas sitä Jobia, joka väitteli Jumalaa vastaan! Kykeneekö ihmisjärki kiistelemään Kaikkitietävän kanssa? Hänhän on osottanut tien Leviatanille, antanut merelle hänen rantansa! Mieletön on meri, joka hyrskyy yli äyräidensä. Hän, joka pilvissä jyrisee, on pirstaava sen aallot pyhän vihansa myrskyllä! Sillä Hän on antanut ihmiselle elämän lait, kuten merelle hänen rantansa. Voi sinuas, inehmo lain-alainen, jos sinä pääsi ylpeästi kohotat taivasta kohti, riidellen Korkeimman kanssa!
Mutta Ihminenkin jo uskalsi repiä rikki hermostuneen-intohimoisesti nuot aatteensa kuolleet solmut.
— Riita Korkeimman kanssa! Riitelenkö minä sitten? Minähän vain hengitän ja ajattelen. Kuinka paljon minä olenkaan peljännyt hengittää täysin rinnoin? Sillä Hänen edessään minä… Kenelle minä olen tarpeen? Kenelle minä olen antanut edes pisaran onnea? Mitä varten olen elänyt? Minä olen kaikille vieras… kaikille! Kaikki etsivät jotakin elämästä, taistelevat jonkun pyhän puolesta, mikä heille on kalliimpi kuin elämä… Minkä puolesta minä olen taistellut?… Tai kenenkä puolesta,? Minähän olen kulkenut pitkin kylmää mailmaa, josta jumala on ryöstetty, itse kylmänä kuni olisi minulta sydän kiskaistu… Kuka se minulta on sydämmen vienyt? Riidelköön heidän kanssaan se Kaikkein korkein… vaan minä en riitele! Minä olen hengittänyt sisääni myrskyn ilmaa, joka ympärilläni puhaltelee… Enkä enää voi enkä tahdo muuta ilmaa hengittää. Kaikki ympärilläni pyrkii valoon ja aurinkoon, etsii elämän totuutta… Vaan minä en tunne elämän totuutta… Ja minun on raskasta olla! Enkä enempää jaksa tällätavoin. Elköön Korkein minulle asettako sulkuja… Minä en ole Leviataani, vaan astun niiden ylitse!!
Poika alkoi huokailla.
Pappi kumartui hänen ylitsensä. Pojalla oli kuume ja hengitti raskaasti. Hänen huulensa lepersivät jotain katkonaista. Iivana pappi kuunteli herkästi hänen leperrystään ikäänkuin odottaen kuulevansa jotain tärkeätä, mikä kerralla yhdistää hänen ajatuksensa siihen keskustaan, johon ne pyrkivät ja leimahtaen valaisevat tietä, jota hänen on kulkeminen. Mitä on hänelle tämä poika? Miksi hän niin oli kiihtynyt ja mieleltään liikutettu eikä voi tulla tuntoihinsa, — aivankuin ei poikaa olisikaan haavoitettu, vaan häntä itseään olisi kaikin voimin isketty kipeään paikkaan! Ja hänestä jo näytti että tämän pienen, onnettoman, haavoittuneen pojan täytyy selittää hänelle jotain tärkeätä, mitä ilman ei elää voi. Tuo terälehtensä vielä aukaisematon sielu katseli häntä kuumeisten poskien ja puoleksi ummistettujen silmäripsien alta. Joku lempeä katsoi häntä näistä kasvoista, joku läheinen, aikoja sitten tuttu… Mutta hän ei tuntenut — kuka? Ja joku suuri ajatus vaivasi Iivana pappia, pyrkien määrittymään sanoihin… Vaan ei voinut!
Kun tohtori taas saapui, läksi Iivana pappi saliin.
Siellä olivat yhä samat olennot, paitsi maapäällikköä ja Shirokosadovia tyttärineen. Mutta enää ei vallinnut samaa hilpeyttä, keskusteltiin hillitysti ja hämillään, päitään puistellen, ryypiskeltiin ääneti ja sitäkin vain järjestyksen vuoksi. Ikäänkuin kova paino olisi pusertanut koko taloa, joka millä hetkellä tahansa tuntui voivan soraksi sortua! Rovasti milloin ilmestyi huoneeseen, milloin poistui jonnekkin ja jälleen palasi, silmäillen kaikkia pyöreillä, neuvottomilla silmillään, joiden katse kammotti itse isä Favorskiakin.
— Missä on Mitja? Missä on Mitja? — jupisi rovasti, keneenkään kääntymättä.