Ivanovski koikkelehti hämmästyneenä pitkin lattiaa ja alkoi puhua, viinaa kaataen:
— Häiritseekö jos rauhoitan sydäntäni, isät ja veljet? vai mitä arvelette?
Ei kukaan hänelle vastannut.
Sade pieksi kovasti akkunoihin aivankuin ruutuja olisivat rummuttaneet ihmisen sormet jotakin varoittaen. Harmaana hämäränä häälyivät ukkospilven heittämät varjot läsnäolijain kasvoilla. Eikä kukaan huomannut että yhtärintaa toisellaisetkin ukkospilvet uhmailivat ihmisten sieluissa. Matvei pappi istui läjään lytistyneenä syvällä nojatuolissa. Iivana pappi taas seisoi miettiväisenä akkunan ääressä ja katseli rankkasateen vipajavaan hämärään, aivankuin kadulla olisi juoksennellut loppumaton jono tuulen ajamia aaveita, joiden vartalo ylettyi näkymättömiin korkeuksiin.
— Minnekkähän se Nasarov oikeastaan osasi piiloutua? — katkaisi äänettömyyden isä Sylvester.
— Minä tiedän minne, minä tiedän! — sekaantui Ivanovski: — jos vain minua olisi kuunneltu, aikaa sitten olisi löydetty! Vaan nyt on rotta jo tipotiessään! Nyt hän jo aikaa sitten on Pajomin takana, Kalitshefkassa, lahkolaisten luona! Ja siellä ei kiinniotosta puhettakaan… kyllä siellä piilopaikat löytyy! Kaikki kalitshefkalaiset ovat jo ulkomuodoltaan salaliittolaisia!
— Noo-o, — sanoi epäluottavasti isä Sylvester katsomatta diakooniin: — kuinkas hän Kalitshefkaan pääsee…
— Kuinkako? — naurahti Ivanovski, — venheellä tietysti… aivan yksinkertaisesti!
Iivana pappi kääntyi ja katsahti diakooniin.
— Minä en suotta ole kellotornissa kiipeillyt! — lörpötteli papinapulainen: — Minulla on tarkka silmä, joka kantaa pitkälle! Näin venheen, näin… Ja näin kuka venheen ääressä oli… Kaksi tunsinkin, vaan kolmatta en, eikä se ole tärkeätäkään. Silloin ei minulle vielä mieleen juolahtanut, mitä varten on venhe… ajattelin, ajattelin… Mutta nyt sen tie-dän!