Ja hän katsoi iloisin silmin Iivana pappiin.
Oli kuin salama olisi leimahtanut tämän aivoissa. Hän käsitti silmänräpäyksessä, miksi Aleksi ja ylioppilas olivat varanneet venheen, — miksi siinä oli ollut pyssy ja mitä heillä oli aikeissa. Joutuen kovaan mielenliikutukseen kääntyi hän pois akkunaan päin.
— Ja kaikkea sinä diakooni hourailetkin! — sanoi isä Sylvester.
— Hourailen? Minulla on todistajia! Kysykää tuolta Iivana isältä! Isä
Iivana! Tehän se olitte, joka kävelitte niityllä, jokirannalla?
Iivana pappi katsahti epäystävällisesti diakooniin.
— No? Minä kävelin… Mitäs sitten?
— Dmitri Viktoritshin kanssa?
Iivana pappi rypisti kulmiaan.
— Mitä se sinuun kuuluu, kenen kanssa minä milloinkin kävelen?
— Mutta veneenhän toki näitte? Te kai seisoitte sen vieressä? — sanoi nyökäyttäen ikäänkuin riemuitsevasti päätään diakooni ja kurkotti Iivana pappia kohti pistävän-terävät kasvonsa.