Ivanovski pakeni säikähtyneenä etehiseen ja änkytti sieltä jotain pelkurimaista ja uhkaavaa. Sikerov meni myös ja paukautti etehisen oven kiinni. Katon päällä rämisi ukkonen kumeasti ja ilma pimeni pimenemistään. Siinä, huoneen sankassa hämärässä, samaan aikaan kun rankkasateen romina pauhasi ympäri koko talon kuni hyrskyvä hyökyaalto, seisoi Iivana pappi keskellä häliseviä virkaveljiään, melkein huutamalla vastaten heidän ihmetteleviin kysymyksiinsä:
— Minä olen sen päättänyt! Lujasti päättänyt! Peruuttamattomasti! Minä eroan! Tämä jo riittää!
— Mikä teitä vaivaa?! — riehuivat papit ja alipapit ja ilmassa liehahteli laveita hihoja: — Mistä tällainen muutos? Miksi näin teette?
— Siksi että olen lakannut pelkäämästä vapaata ajattelemista. Olen hengittänyt kuin maan mato! Ryöminyt pilkkopimeässä! Elänyt kuten on käsketty, vaan en niin, kuten on velvollisuus elää… Jo riittää! Minä sanon teillekkin: jo riittää! Vai ettekö näe, että näin eläminen enää on mahdotonta! Se on häpeällistä! Elämä pakenee meidän luotamme siintävään etäisyyteen… mutta me seisomme paikallemme kivettyneinä, mustana seinänä… itse emme astu eteenpäin ja estämme myös muita astumasta! Me olemme heittäneet elämään kokonaisen verkon tekstejä, valheellisia tekstejä, sentähden että pidämme oikeana niiden mielivallan, jotka ruhjovat elämän, — saarnaamme kärsivällisyyttä niille, jotka ilman sitäkin jo ovat kylliksi kärsineet. Jo riittää, sanon minä! Kaikki ympärillämme etsivät totuuden paradiisia, oikeuden paradiisia ja taistelevat intohimoisesti ihanteensa puolesta… Mutta me?! Jo riittää, sanon minä!!
— Kyllä hän on tullut hulluksi! — sanoi hiljaa isä Sylvester.
Iivana pappi käänsi pikaisesti liikutetut kasvonsa puhujaan.
— Me olemme kaikki hulluja! Elämme itsetajuttomasti — ajattelemme sidotuilla ajatuksilla… orjien ajatuksilla! Me olemme lapsuudesta saakka petetyt ja olemme itse muuttuneet pettäjiksi… Olemme haavoitettuja kuten tuo poika…
Hän ojensi kätensä sen huoneen suuntaan, jossa poika lepäsi:
— Lapsuudesta asti haavoitettuja… tosin huomaamattomasti! Järkeen ja sydämmeen haavoitettuja! Ja tuo haava on muuttunut ainaiseksi mätäpesäksi, joka riuduttaa henkeä! Ei, ei! Koko elämän täytyy muuttua toisellaiseksi! Eläköön, ken tahtoo, suljetuin silmin… Minä en voi! Jo riittää!
Hän tempoili käsillään rintaansa, kuni läkähtyväinen tai kuin olisi koettanut repiä päältänsä pappispukuansa.