— Tuntuu!
Ja yhtäkkiä suuri ajatus, joka oli vaivannut isä Iivanaa, purkaantui.
— Kipeältä! Kaikista… kaikista tuntuu kipeältä!! Kipeältä… ja tukalalta! Kiduttavan ahtaalta! Kipeältä sydämmeen! Ahtaalta järkeen! Sillä ihminen on sorrettu.
Ikäänkuin äärettömiä, aamu-auringon kultaamia lakeuksia näki hän kultaharjuisten vuorten huipulta. Tuolla alhaalla kärsitään kidutuksia tietämättä mistä syystä, selvittämättä kidutusteli aiheita; ryömitään teeskennellen rotkojen ravassa; revitään kappaleiksi toinen toisiaan käsittämättä tuon taistelun merkitystä, ja keskellä kukoistavan maan ylellisyyttä, keskellä luonnon rikkauksia houraillaan kuin orjat, ruoskien silpomina, kurjuuden repaleissa, häpeän kahleissa! Mutta nyt hän on astunut ylös vuorelle ja näkee ja ymmärtää nuo valheet kirkastetuin katsein, ja on hänen pyhä velvollisuutensa huutaa ilmi jotakin, valtavaa ja voimakasta, sellaista että se hätähälytyksen pauhulla kajahtaisi sydämmissä! Mitä?… Hän ei vielä tiedä, ei tiedä että… mutta hän tuntee sen jälleen!! Huoneeseen syöksähti Paulinkka.
— Onko se siis totta?! Sano! Sano! Toista vielä kerran!
Paulinkka hehkui kuni kokonaan tulessa ja värisi hirveästä sisällisestä liikutuksesta. Aivankuin musta ovi, jota hän itkien kauvan oli kolkuttanut, olisi remahtanut sepposeljälleen hänen edessään ja hän saanut nähdä mailman, joka hänet häikäsi.
Pappi ojensi hänelle kätensä.
— Totta se on!
Eikä enää himon paahde hehkunut häneen tästä naisesta, vaan kirkas päivä sieltä sädehti vastaan, täynnänsä kauneuksia ja elämää.
Kummastunein, kuumeesta loistavin silmin katsoi sairas poikanen näitä kahta, lujasti toisiinsa puristunutta olentoa…