— Ne vaaleanpunaiset!
Pappi lysähti raskaasti tuolille.
— No, kerro nyt asiasi! Riittää jo päänriiputus! Missä teillä tuli sotku vaimosi kanssa? Kuka on oikeassa? Kuka on syypää? Sanon jo edeltäpäin: olen ankara tuomari! Ja Paulinkan syyksi en usko, sillä sinut minä tunnen! Kyllä sinä osaat juonitella ja tyhjästä melun nostaa!
Matvei pappi työnsi äänettömänä kätensä poveen, nykäsi sieltä rutistuneen kirjeen ja pudistaen hartioitaan ojensi sen veli Iivanalle.
— Lue!
Tämä hypähtelevä käsiala oli hyvin tuttu isä Ivanalle. Hän luki ja yhä tummempi puna nousi hänen kasvoilleen.
"Matvei!" — niin kirjoitti siinä Paulinkka miehelleen: — "Kohtele edes kerrankin minua ystävällisesti, ymmärrä minua oikein! Minun maljani on reunojaan myöten täysi, — se vuotaa ja räiskyy jo yli laitojen! En jaksa enempää sietää tätä elämää! Tätäkin kirjoittaessa minä itken… Tämä hiljaisuus minua kalvaa! En näe päivää, en aurinkoa… aina vain mustan pimeyden! Kas sinä tiesit, mitä elämässäsi tahdoit, sinun edessäsi kiemurteli monta tietä ja sinä valitsit sielusi mukaan ja kuljet tietäsi kevein sydämmin, sinun näköpiirisi ovat laveat ja riemulliset! Mutta minä… minä olen onneton… Minä tiesin vain että maailma on kaunis ja kun hetkeni tulee, — minut viedään sinne! Ja kun sinä tulit, niin minä kirkkaan auringon häikäisemänä sallin omaiseni luovuttaa sinulle käteni, vavisten ja odottaen… Vaan kun sitten silmäni avasin, näinkin olevani hautaholvissa! Sinun tiesi on minulle — maanalainen kuoppa, sinun ilosi minulle — epätoivo! Ymmärrä tämä! Ole ylpeä ja väkevä, ja anna anteeksi minulle, voimattomalle! Minä en jaksa! Minä olen aivankuin asetettu mustiin kehyksiin ja harsokankaalla yliripustettu, minä, pienoinen, kaikille outo, kaikkien vihaama… ja minulla on kylmä, minua vilustaa, minusta tuntuu kuin viheriä home kasvaisi ympärilleni — ikäänkuin suon syvyyteen hukkuneella ihmisellä. Me emme voi enää yhdessä elää! Minä matkustan kaupunkiin… Anna minulle vapaus, pyydän sinua, — anna minulle oma itseni! Anna minun edes sillä tavalla säilyttää sinuun kunnioitukseni! Jää hyvästi! Sinun onneton, onnistumaton Paula."
Isä Iivana käänsi kirjeen ääneti kokoon ja asetti sen pöydälle.
— Tästä kirjeestä, — virkkoi hän, — ei vielä mitään hirveätä käy selville. Se on kaunis kirje, sielusta lähtenyt!
Isä Matvei pihisi, pöyhisteli, ponnahti tuolilta.