Iivana pappi raappi niskaansa.
— Kyllä minä heti hälle sanon. Hän on tänään näet… hieman sairas. Ei saisi häiritä leijonaa pesässään… Vaan samapa tuo, eipä tässä ilman sitä kuitenkaan taida päästä.
Hän huokasi ja meni makuuhuoneeseen. Varovaisesti raottaen ovea hän aluksi pisti sinne päänsä, sitten pujottautui kokonaan, koettaen saada aikaan niin vähän kuin mahdollista melua.
Makuuhuone, hämärä kammio, jonka ainoa ikkuna oli puoleksi verhottu vanhalla karttuunipeitteellä, oli jaettu mustalla verholla kahteen puoliskoon. Toisessa sijaitsi leveä aviosänky, jolla tavallisesti nukkui isä Iivana. Paitsi tätä vuodetta korkealle pöyhötettyine patjoineen ja purppuranpunaisine peittoineen, yhtä tuolia, lattiamattoa ja tusinallista erivärisiä pappisviittoja, joita oli ripusteltu pitkin seiniä — ei täällä mitään muuta ollutkaan: tämä epäkodikas ja autio soppi muistutti näöltään ullakkoa, jossa säilytettiin myötäjäisiä — tuota juhlallisesti koristettua vuodetta. Toisessa puoliskossa, jota himmeästi valaisi pyhimyslampun punerva valo, oli Äidin sija. Se muistutti näöltään luostarikoppia. Yksinkertainen kokoonliitettävä sänky, ilman aluspatjaa, peitetty valkoisella kesäpeitolla; pieni pöytä, jolla "jumalisten" kirjain keskessä ajelehti aikakauskirja "Niivan" kappaleita sekä joku loppua vailla oleva ranskalainen romaani, vain puoliväliin aukileikattu; seinillä miesten ja naisten valokuvia, joista ei Iivana pappi koskaan mitään ollut tiennyt; öljypainoksia sveitsiläisistä paimenmaja-maisemista, — kaikki tämä, pieneen lapsensänkyyn saakka, jossa pehnaten virui punasenruseva, kesakkokasvoinen viisivuotias tyttönen, — kaikki huokui luostarikopperon kodikkaisuutta, jonka asujatar ei vielä kokonaan ollut reväissyt itseään irti maallisista.
Papin rouva seisoi pyhäinkuvien edessä, joihin pieni lamppu loi himmeän heijastuksen, ja rukoili. Hänen olentonsa häämötti siinä mustan-ankarana varjokuvana.
— Liina! — kuiskasi isä Iivana. Puoliso kääntyi mieheensä päin.
Hänen silmänsä olivat punaiset itkusta ja kasvojen tavallisen tylyyden takaa ilmeni jotakin pehmoista. Ja hänen kasvonsa näyttivät Iivana papista niin surkeilta, vanhenneilta, sairailta ja kuihtuneilta, että hänellä kalvoi rintaa aivankuin ensikertaa olisi nähnyt vaimonsa. Miehen kävi sääli vaimoansa! Hän astui vaistomaisesti askelen häntä kohti ja ojensi hänelle kätensä.
— Liina! Miksi sinä vielä… olet minulle vihainen? Vaimon kasvot muuttuivat vielä lempeämmiksi. Hän myös vaistomaisesti liikahtaen tarttui miestään kädestä.
— En tiedä. En minä ole vihainen… Minussa on jotakin outoa. Suo nyt anteeksi…
Sen enempi ei heillä siitä sanoja ollut.