— Hän on sairas, hyvä veli… käski pyytää anteeksi! — selitti pappi virkaveljelleen.
Hevoset seisoivat porrasten edessä rauhattomina, Abdul piteli valmiina suitsia ja Paramon seisoi portilla valmistautuen sitä aukiremauttamaan. Herrat papit olivat jo ehtineet istuutua matka vaunuihin, kun yhtäkkiä palvelijatar kutsui isä Iivanaa takaisin sisään.
Ruokahuoneessa oli häntä odottamassa itse rouva.
— Tässä on sata ruplaa ja säästökirja. Vie siellä kassaan.
— Mistä kummasta sinä näin paljon olet kokoonhaalinut? — ihmetteli Iivana pappi: — yhyy, kyllä huomaan mitä merkitsevät kanat ja lampaat…
— Mitäs sitten… Itseäkö varten, luulet?… Liisukan nimiin sinä säästökirjan panet. Me vietämme kituvaa elämää, olkoot edes lapset sitä viettämättä!
Ja hän liukui jälleen kuin musta varjo makuuhuoneeseensa.
III.
Hevoset pyrähtivät kuin linnut paikaltaan, ryntäsivät hurjasti ulos portista ja riensivät sakeassa pölypilvessä pois viertotielle. Abdul sylkäsi ohjaksiin käsissään ja pidätellen kolmivaljakkoa karahti punaiseksi ponnistuksesta. Tummanruskea aisahepo harppaili voimakkaasti, kaviot haarallaan. Kellot kalkahtelivat, mutta eivät päässeet oikein helisemään luokin alla vauhdin kovuudesta. Sivuille valjastetut hevoset juoksivat kuin kissanpojat. Kailava sivuhepo väänsi päänsä kokonaan kallelleen, mutta riuhtoi yhä eteenpäin, juoksun kiihoittamana. Matkavaunt hypähtelivät jokaisesta pikkukivestä ja kuopasta. Iivana papin parta häälyi olkapäiden takana…
— Pitele hattuasi — huusi hän: — ja ummista silmäsi… muuten tulet sokeaksi!