Tuuli vinkui heidän korvissaan. Sora hevosten kavioin alla sinkoili pehmeinä paakkuina, jotka hajosivat lennossa, mutta iskivät vielä kovasti vasten kasvoja ja vaatteita. Pappien naamat muuttuivat mustiksi, hatut ja viitat peittyivät paksuun pölyyn: pensaat, kukat, tiepylväät lensivät vastaan sulautuen kirjavaksi sarjaksi vaunujen rattaiden vaiheella. Kumpujen takaa tuskin ehtivät kohota näkyviin nuoret metsiköt, kun ne jo samassa, kasvaen silmissä, riensivät vastaan, tempasivat silmänräpäykseksi vaunut viheriään siimekseensä, ja taas pakenivat pois…
— Huimaako päätä? — huusi Iivana pappi hillityllä hilpeydellä: — näin sitä meidän masinalla mennään! Ei edes aisakellot pääse soimaan. Luuletko näitä hevosiksi? Tuulispäitä ne ovat! Teinpäs hyvät kaupat… ha ha! Yhdestä neljäkymmentä, toisesta puolentoista sataa. Kailavasta vain kaksisataa annoin! No voi… se vasta hevonen! Kuulehan veli: on minulla lempihepo — jolla vaikka kilpa-ajoon uskallan! Minulla on oikein… hevoskoulu.
— I-ihmeellistä! — yritti Matvei pappi sanomaan, mutta samassa iso multapaakku iski häntä suoraan vasten huulia, ja hän rupesi hieroskelemaan ja syljeksimään.
— Ei se mitään! — nauraa hohotti Iivana pappi: — terveellistä sulle on maistella meidän puolen maata… pyhää, papillista maata!
Hän kohensihe vaunuissaan.
— Katsos, tästä alkavat minun niittymaani! Eikös ole hyviä? Kohta näet
minun heinärukoni. Vaan en minä tätä maata ole tyhjällä hankkinutkaan!
Se on parhainta koko seutuvilla. Kolme vuotta sitä valloittelin!
Hiisties kuinka paljon votkaa sain juottaa ukkeleille!
Hän huusi:
Abdul! Lisää vauhtia!…
Hevosten huimasta menosta pölähti hirmuinen tomupilvi ilmaan, mutta pakeni heti kiertyen tupruksi vaunujen taakse. Multapaakut lentelivät kuin pyrstötähdet jättäen peräänsä pölyisiä jälkiä. Leveällä niitty-ulapalla, joka aukeni metsänrinnan takaa, kohosi siellä täällä äärettömän suuria heinäsuovia. Tuulen vingunnan läpi huusi isä Iivana, ettei sellaisia suovia pysty rakentamaan ainoakaan muu pappi koko ympäristössä, ei edes lääninrovastilla ole semmoisia, sentähden että näillä niityillä katovuosinakin ruohot kasvaa, kuivana kesänä suikertaen maan sisästä kuin sianharjakset. Hän iloitsi niityistään tehden jäsenillään vilkkaita liikkeitä ja näytellen Matveille, missä niiden rajat kulkivat. Ne rajat näyttivät olevan siksi kaukana, että hänen täytyi nousta puoli-seisalleen vaunuissaan, mustana pölystä ja piittaamatta multapaakuista, joita häntä vastaan lenteli ihan särjyksiin. Käsi ojona osotteli hän avaruuteen huutaen:
— Tu-tuolla on raja… metsän reunassa! Mehiläistarha sinne sopisi hommata! Se on mehiläisten mielipaikka — nurmi näet on ihan hunajan sekaista.