Yhtäkkiä hän melkein nousi seisomaan vaunuissa ja alkoi karjua raivokkaasti:
— Ro-roi- voi sen roistot ja roikaleet!
— Mitä on tapahtunut?! — säpsähti Matvei pappi nostaen naamaansa, joka muistutti näöltään maanmunaa.
— Ryövärit!! Mitä ne minulle ovat tehneet! Se on varmaan taas se kirkonkylän vanhin, konna! Katsohan Matvei, katsohan! Siinä se on pappiparan elämä…
Iivana pappi töykkäsi renki Abdulia kovaksi puristetulla nyrkillä selkään.
— Anna huhkia! Mitäs siinä suutasi ammotat! Kuuletko, anna hevosten mennä niin paljon kuin kavioista lähtee!
Matkavaunut hyppivät epätasaisella maalla. Matvei pappi varjosti kädellään silmiään ja koetti katsoa, mikä se niin kiihoitti veli Iivanan mieltä. Mutta ei hän mitään erikoista keksinyt paitsi muutamia rauhallisesti laitumellaan lönkytteleviä kauniita, kookkaita härkiä. Muutamat niistä näykkivät ruohoa ja pureskellen sitä filosoofisella tyyneydellä, tarkastelivat heitä kohti rientävää troikkaa, toiset seisoivat suovien ääressä keveästi repostellen niitä kyljestä ja ajankuluksi puskeksien niitä jäykillä terävillä sarvillaan.
Iivana pappi kiskoi renkiä hartioista ja kähisi:
— Ryö-vä-rit!!
Suovan takaa hypähti esiin pari paimenpoikaa alkaen vimmatusti pieksää härkiä pitkillä ruoskillaan.