— Seis! seis! — jyrisi Iivana pappi syösten lennossa alas vaunuista.
Läpisäikähtyneet paimenet alkoivat ajaa täyttä laukkaa peljästyneitä härkiä, ollen itse ääneti, mutta vimmatusti huimien piiskoillaan.
— Keiden ne nuo ovat? Se-seis! Vaan kyllä minä ne tunnenkin! — huusi pappi juoksujalassa karaten pitkin vainiota karkulaisten perään, — se-seis!! Kylänvanhimman härkiä… Voi sen rosvot! Kyllä minä teille näytän, mitä tietää näykkiminen pappilan niittyjä! Kyllä minä teille… Se-seis paikallaan!!
Hänen romoluinen vartalonsa pyöri pitkin niittyä kuin tuuliaispää. Viitta oli lemahtanut auki ja häälyi ilmassa aivankuin viuhka, ja pitkät sääret avarissa roimahousuissaan harppoivat sylenpituisia askelia. Hän koetti tavottaa poikalurjuksia, mutta vikkelät veitikat pakenivat eritahoille. Pappi syöksähti jälleen härkien perään. Yhdeltä hänen onnistuikin salvata tie ja hän sai kiinni sitä sarvista.
Härkä nuljautti päätään.
Iivana pappi horjahti, mutta pysyi kuitenkin seisallaan. Hänen kätensä luisuivat pitkin pakenevan sonnin kaulaa ja selkää ja tarttuivat lopuksi lujasti häntään.
— Ähäts, konnat! — karjui Iivana pappi niin että koko niitty raikui: — saanpas minä teitä vastaan todistuskappaleen!
Härkä ryntäili ja riuhtoi kauhuissaan. Mutta Iivana pappi piteli sitä lujasti molemmin ojennetuin käsin kiinni hännästä, ja liukui härän perässä kuin liukkaalla jäällä. Härkä rimpuili, tuontuostakin päästäen pahan mölinän. Iivana pappi vastaili mölähdyksiin haukkumisilla ja uhkauksilla.
Veli Matvei oli vaunuissaan katketa nauruun. Ajaja Abdulkin hymyili korviansa myöten. Iivana pappi kyntää hypitteli pitkin vainiota ja, kääntäen päin Abdulia julmistuneen naamansa, huusi tälle:
— Mitä sinä pakana naurat? Tule auttamaan!