— Eipä voi heittää hevosia!
— Anna ohjakset… Matveille!
Härkä lisäsi vauhtiaan. Iivana pappi samoin. Hänen pappisviittansa oli pömähtänyt auki kuin kananpursto, hattu oli päästä lentänyt, hiukset olivat kuin Absalomilla haihtuneet tuuleen. Milloin hän koetti lyykistyä löytääkseen tukikohdan, milloin oikasi itsensä suoraksi ja juoksi jättiläisaskelin eteenpäin, käheästi karjuen härälle:
— Seis, konna! Seis, roisto!
Huomattuaan avuksi rientävän Abdulin, teki härkä äkkikäänteen syrjään. Iivana papilta pääsi häntä irti ja hän hujautti käsiään ikäänkuin pyytäen apua taivaista. Silmänräpäys… ja mies makasi maassa, samalla kun härkä täyttä laukkaa pelastihen pitkin vainiota.
Iivana pappi nousi maasta pölyisenä ja kolkkona.
— Kenenkä pojanpahuksia ne olivat? — kysyi hän rengiltä puhdistaen partaansa mullasta.
Tämä muljautti päätään.
— A ei tierä…
— Entä härät?