— Niska! Eikö papilla ole samallainen niska kuin talonpojalla? Eikö se samalla tavalla hikoile? Olenhan minäkin kaksi viikkoa niittänyt, — ensimmäisenä viikatemiehenä! Olenhan itse suovia pöyhötellyt! Mutta he vain väittävät: — "sinulla, pappi-kulta, on kaikkea ylen äijälti! Ei sinun tarvis heinää kääntää eikä leipää vääntää!" He luulevat että kaikki minulle tulee itsestään!
— Niin, maanmoukat! — virkkoi Matvei pappi halveksuvasta — sanalla sanoen: en minäkään heitä rakasta. Äts etten mennyt yliopistoon! Nyt saisin palvella kaupungissa!
Troikka vieri käyten pylvästetylle maantielle. Abdul kiristi ohjaksia ja hevoset läksivät menemään täyttä laukkaa. Kellot kalkattivat yli arojen, jotka alakuloisena avaruutena vilisivät näköpiirissä.
— Kyllä minä nautin talousasioistani, tokasi Iivana pappi maseasti, — mutta kun piti sattua tällainen tapaus… näin surkea! Miksi minä rupesinkin papiksi? Ihan kuin sokea olen ollut.
Hän vaikeni.
— Mitä järjettömyyttä se lieneekin!
— Mutta ei meillä, — alkoi Matvei pappi puhua, — jumalankiitos, Krestofkassa, ole sellaista epäjärjestystä. Kansa on jumalaapelkääväisiä ja alistuu tottelemaan. Meitä hengellisiä kohtaan ovat kunnioittavia. Ei meillä pappilan heinäsuoviin kukaan kajoa, ehei! Meillä, hyvä veli, on tässä kohden sellainen asetus, että talonpoika kulkee ja katselee ympärilleen… mutta ei edes raakaa sanaa hän sano, — virstan päästä jo huomaa hän papilliset kasvot, — ja vaikkei olisi oma pappikaan, vaan vieraasta pitäjästä, — niin heti lakkiaan kopeloimaan. Kultainen ihminen on meillä Arkadius Mihailovitsh. Jo kaukaa, niin sanoakseni, kotkan katsein hän huomaa kaikki epäjärjestykset… ja ne ehkäisee.
— Mikä Arkadius Mihailovitsh se on?
— No se Pustovalov. Meidän maapäällikkömme! Etkö sinä todella häntä tunne? Kaikkihan ne ovat hänen maitaan siellä ympäristössä!
— Olen hänestä jotain kuullut…