Hän istahti tuolille ja taas samalla hypähti siltä ylös.
— Äiti-vainaja… kuoli… Vie hänet, sanoi… Vie hänet, tiakka… tuo meidän Anttu… Opasta hänet mailmaan! elköönkä hän saako, sanoi, samaa kokea kuin me… sillä hänellä on sydän… Jumala nähköön! No, mitäs siitä… Sai nyt kokea mailmaa. Nytpähän tietää, poika! Kaikki tietää, ketkä kirjastosta noita kirjoja raahasivat. Kaikki, — niin hän minulle kertoo, — tunnen, jotka ottivat, jotka lukivat, — sentähden että hyvällä, sanoo, meillä ei anneta eikä oteta missään, ja lukea kuitenkin täytyy. Mutta tokko noin vain voi ilmiantaa tovereita?
— Ah, se on siitä asiasta! — virkkoi Matvei pappi mielenkiinnolla, kuten tutkija: — kirjavarkaus käsikirjastossa? Äärettömän tärkeä juttu!
— Niin, pakkokos oli varastaa? — huusi tiakka: — kirjoja! Ja mitä varten varastivat? Lukeakseen! Meille eivät ole antaneet eivätkä anna meidän lapsillemmekaan! — Vaan miksikäs sitten kirjat ovat olemassa? Miksi niitä painetaan? Miksi niitä myödään? Miksi niitä hyllyille ladotaan?
Joka kysymyksellä viskasi tiakka kätensä ylöspäin, ikäänkuin olisi valmistautunut voimistelupukin yli hyppäämään, ja silmänsä paloivat kuin hiilet.
— Valhetta! valhetta! valhetta! — rääkyi hän kuin hirmuinen korppi, laihana ja retuisena: — läpiläpeensä valhetta! Perinpohjaista petosta! Eikä ole minulla pelastusta! Pieksäkää minua! läkähyttäkää minut! Vaan mistä syystä lapsiani… pienokaisiani vainootte? Miksi heidät pistetään kivipussiin? Häh? Nehän kuuluvat minulle, minulle! Akatemiaan hän pyrki, Anttu poikani. Taideakatemiaan! Heti kun muka pääsen tästä… Vaan kuinkas nyt käy? Taas kai pistetään pussiin… ja orjan leima päälle… hengelliseen säätyyn! Minne sitä kolmannelta luokalta pääsee? Voi minua kerjäläistä, viheliäistä, köyhää ja alastonta… ei ole minulla varoja mistä antaa… Paitani antaisin, vaan sekin on juotu! Isä pappi! Olenko sulle kertonut, kuinka Pietariin matkustin? Ylioppilas antoi mulle 25 ruplaa. Isälläni oli ollut tuttuja kauppiaita, — istuttivat minut härkävaunuun muutaman ajajan taakse! Härkäin kanssa matkustin puolentoistatuhatta virstaa, talvella… ne menivät teurastettaviksi, minä opintielle… halusin päästä taiteilijaksi! Ha-ha-ha! Ha-ha-ha! Ha-ha-ha!
Hän tempasi itseänsä vatsasta ja taipui kaksinkerroin naurusta. Mutta siltä näytti ettei hän oikein nauranut, vaan kiemuroi hirveän sisällisen kivun vallassa. Ja kamalaa oli kuulla hänen nauruansa, joka ei vähääkään soveltunut hänen kiristettyihin hampaisiinsa ja palaviin silmiinsä.
Isä Iivana kiskasi auki akkunan, josta heti tunkeutui sisään soiton säveliä.
— Haluatko rommia teen sekaan, tiakka? — kysyi hän.
Vastauksen asemasta alkoi tiakka särkyneellä äänellä laulaa: