Kuinkas virat kestää vo-vois,
Jollei rommiakin jo-jois!!
Sillä aikaa kun tiakka sekotti rommiaan ja perinpohjin rupesi pappi Matveille kertomaan kirjasto varkaudesta sekä siitä, kuinka "ne jesuiitat" tahtovat pakottaa hänen poikaansa ilmiantamaan tovereita, — hiipi Iivana pappi hiljaa ulos, soiton sävelten ja kaupunkiliikkeen houkuttelemana. Hänestä oli mieluista kaupungissa ollessaan maleksia yönhämärissä pitkin katuja antautumalla epämääräisiin kaihelmiin tai muistelmiin, — jonkunlaiseen aatteiden ja mielikuvitusten säännöttömään virtaan. Kuljeksia ikäänkuin kaukana toisella taivaankappaleella, hetkeksi irtautuen taloudellisista huolista, riidoista vaimonsa kanssa, rettelöistä seurakuntalaistensa kanssa. Silloin tuntui kuin ei olisi ollutkaan sama ihminen, vaan oli joku muu, vieras sille Iivanalle, joka oli juossut pitkin vainiota pidellen säikähtynyttä härkää kiinni hännästä. Ja muistaen tämän tapauksen, nauroi Iivana pappi pitkää naurua hiljaa itsekseen.
Yö oli kostea. Joelta kohosi kevyt usva. Usvan läpi vilkuttivat Takaliston tulet himmeästi. Puistikosta kuului lakkaamatonta kuhinaa ja kävelijäin puhetta ja naurunsorinaa; orkesterissa pauhasi torvi: tor-rre-a-door…
Taivaalla tuikkivat tähdet.
Iivana pappi pannen kädet selkänsä taa poikkesi torille ja luoden itsestään sähkölampun heijasteessa mustan ja kummallisen varjon, — joka milloin ajoi häntä takaa, milloin pakeni hänestä poispäin, — kulki kohti pientä obeliskia, jonka olivat pystyttäneet "kiitolliset asukkaat muistoksi sotilasmajoituksesta vapautumisesta". Siihen hän pysähtyi ajatuksiinsa vaipuneena. Kaikki hänestä tuntui satumaiselta sähkölamppujen valossa: sekä rakennukset että ihmisten liukuvat haamut että puutarhassa pauhaava orkesteri. Jollakin katukäytävällä kaikuivat kumeat askeleet. Jossakin puiden takana helisi naisen nauru, suutelon tapainen suhahti ilmassa… ja hänen nenäänsä tuntui syreenin tuoksu.
Pappi veti ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Katunaisen kalpea haamu liukui arasti häntä kohti, vaan pakeni sitten säikähtyneenä.
Pappi naurahti taas hiljaa. Hänen aivoissaan vilahteli hilpeitä ja helliä kuvia, jotka epämääräisesti houkuttelivat häntä helosilmäiseen korkeuteen.
Mutta sattumalta hänen katseensa lankesi seminaariin, ja hän vavahti, ikäänkuin joku ankara olento olisi katsahtanut häntä tutkivalla silmällä sielun sisimpään.
Hänelle muistuivat mieleen tiakan sanat: — "Ne jesuiitat"…
Ja hän vaipui tarkasti katsomaan seminaaria, mitellen katseellaan sen pimeitä ikkunoita, jotka kuin sokeat silmät tuimasti häneen tuijottivat, tuoden hänelle mieleen sen mustat koridoorit ja matalat ummehtuneet luokkahuoneet… Aivankuin hirmuinen varjo olisi langennut hänen päälleen seminaarista. Sekä häneen että hänen sieluunsa. Ja itsekkin se seisoi varjossa, minkä tuomiokirkko loi, ja tässä varjossa se näytti äärettömän isolta laatikolta, jonka sisästä hämärästi kuului pienten petoeläinten porinaa, tuollaisten lempeäin ja viattomain vankien, jotka tietämättömyyden nöyryydellä taivuttivat päänsä ijänikuisen kasvatusopillisen väkivasaran alle, jolla heidän järkiinsä ja sydämmiinsä oli hakattu — hurskastelevia hautakivien päällekirjoituksia, joiden alla heidän rintansa on ijäti suonenvetoisesti huohottava… ja puhkaistut silmänsä eivät ole näkevät muuta elämää kuin maan matojen, jotka hautoja kaivelevat. Semmoisessa laitoksessa ne olivat kasvatetut isä Iivana ja isä Matvei sekä tuo tiakka, joka niin muistutti näöltään korppia.