Iivana pappi katsoi tutkivasti tummia seiniä, ja kasvattajaan haamut kuvastuivat hänestä sellaisina kuin hän ne muisti, kaukaisina ja vieraina, — mutta niinkuin astroloogin horoskoopissa näkyvinä tähtisikeröinä, jotka leikitsivät ratkaisevaa osaa hänen elämässään. Ensinnäkin rehtori… ketun karvain en nokkela munkki, jolla oli läpitunkevat helosilmät ja joka alati juoksenteli pitkin noita pitkiä, pimeitä välikäytäviä, kourissaan hiirenhännän tapainen punottu palmikkoruoska, kaikkialla äkisti ilmestyen luomaan muka järjestystä ja yhtä äkisti taas kadoten näkyvistä. Hänen unelmanaan oli luoda järjestystä elämän kaikissa piireissä, — järjissä, sydämmissä, käytöksessä. Saatuaan jonkun kiinni itse "rikoksen teossa", esimerkiksi paperossi hampaissa, kuljetti hän syyllisen kuni hinaajalaivalla kiskoen omaan asuntoonsa. Ja koridoorit kuiskasivat: — "joutuipas taas muuan Babylonin vankeuteen". Tätä vankeutta kesti toisinaan toista tuntia. Se alkoi kuuluisalla kysymyksellä:
— Häh?
Jolloin vangittu heti alkoi hikoilla ja kiemurrella.
Ei se ollut vaarallista että hän oli tullut tupakoineeksi. Kaikkihan tietävät että seminaarioppilaat tupakoivat ja juovat. Mutta hänen täytyy se tehdä niin etteivät ihmiset näe, sentähden että "meitä vastaan" on muutenkin paljon syytöksiä.
— Me olemme — apostoleita! Meidän täytyy kantaa pappispukumme puhtaina ja valkoisina, jotta ihmiset meitä kunnioittaisivat ja kulkisivat meidän ääntämme kohti, kuten lampaat hyvän paimenen ääntä kohti. Meidän heikkoutemme taas, meidän mustat tahramme, ne meidän täytyy salata, jollemme voi niistä vapautua. Elämässä täytyy olla ankara järjestys.
Senjälkeen hän alkoi puhua tupakoimisen vahingollisuudesta, vaikka itsekkin poltti, jonka kaikki tiesivät, — puheli kauvan ja viehättävästi, täydellä asiantuntemuksella, vieläpä koetti huvittaa vankia. Ja kun tämä jo alkoi tuntea jonkunlaista mielenlaatua luennoitsijaa kohtaan ja alkoi päästä jännityksestään, niin rehtori yht'äkkiä rupesi syyttämään oppilasta kaikista hairahduksista mitkä suinkin olivat tapahtuneet seminaarissa, mainiten että se, joka kykenee pieneen rikokseen, se kykenee suureenkin, sekaantui ja kompastui puheessaan tahtoen kysyä, kuka oli särkenyt ristikon alemmassa koridoorissa päästäksensä yöllä ulos, — kuka oli vienyt käsikirjaston avaimen, — tai kuka piirtänyt luokan taululle rehtorin kuvan, joka esitti munkkina elävää aasia. Ja voi sitä, joka huumautuneena ja hämmentyneenä edes kautta rantain jotain tuli ilmaisseeksi: hän joutui toverien kesken ikuisen ilmiantajan asemaan, vaeltaen yksikseen kuin hyljätty. Ja jos hän oli heikkosieluinen ja kostonhaluinen, niin hänestä todella tuli tuollainen ilmiantaja, rehtorin lemmikki ja välttämätön ase.
Luokalla ollessaan oli rehtori viehättävä kertoja.
Hänellä oli oma teoriansa maasta ja taivaan tähdistä.
"Viimeisen tuomion päivänä maapallo eriää perusosiinsa. Ja koska maan perusosat yht'aikaa ovat ruumiin perusosia, niin koko maa muuttuu ylösnousseiksi ruumiiksi. Ja nämät ruumiit, ottaen kuolemattomat sielunsa, sijoittuvat eri tähtiin, kukin kunniansa mukaan."
Näin hän tulkitsi tekstin: "toinen on kirkkaus kuulla, toinen on kirkkaus tähdillä".