Pukinpartainen, hieman kyyryselkä, suopea, kasvoiltaan väritön, katseelta lempeä, — sellainen hän oli tämä rippi-isä, joka piti erittäinkin nimisanoista: "pukki", "juustopiirakka", "villavantu". Hän oli vasta hiljattain, leskeksi tultuaan, siirtynyt maalta kaupunkiin ja oli vielä täynnänsä maalaismuistelmia. Ollen hyvin raihnainen ja alentuvainen, tummansinisine rypylänenineen, — opetti hän enemmän käytännöllisiä neuvoja kuin tieteitä, joista hänellä ei ollut suuria luuloja.
— Teidän pitää aina autuoida talonpoikaa, — puheli hän, — niin hän heti teille lahjoittaa kauniin vasikan! Kultainen hän on tuo talonpoikaisukko… Täytyy vain osata olla hänen kanssaan mielinkielin.
Pitkään, lauhkeasti, yksitoikkoisesti saattoi hän puhella "vasikoista", "kukko-kultasista", "muna-pienoisista", aivankuin olisi hourinut ja nähnyt valveillaan kultaisia unia. Ja kaikkien oppilastenkin edessä alkoi häämöittää jonkunlaisia kullankeltaisia vainioita, joita pitkin herttaiset talonpojat vaelsivat kannellen kultaisia vasikoitaan. Verot kuvautuivat runollisessa loistossa, kaikissa syttyi halu pian päästä sinne… noille kultaisille vainioille!
Ja tämä uni, tämä houre mielessään astuivat he elämään.
Ja kaikkia sen ilmiöitä katselivat he hautakirjoitusten hassutusten valossa eivätkä sen kaikkia hirveitä näytelmiä voineet tajuta. Hellät luonteet sulivat ja turmeltuivat kaksinaisuuden kidutuksissa, sen välillä mitä tiesivät ja mitä näkivät; kuivat luonteet kovettuivat ja julmistuivat, ylpeät luonteet — vimmastuivat ja vajosivat lopuksi alastomaan halveksumiseen itseänsä, ihmisiä ja kaikkea pyhää kohtaan.
Iivana pappi huokasi ja kääntyi poispäin. Kello päävahdissa löi verkalleen ja juhlallisesti yhtätoista.
— Isä pappi! — kääntyi karkeasti Iivana papin puoleen aikuinen mies esiliina yllä, ilman lakkia, hiukset hajalla: — etkö ole sattunut näkemään Udalovin emäntää? Se näet kuuluu karanneen… Ole hyvä ja sano!
— En tunne mitään Udalovin emäntää!
— Voi sinua, veli veitikka… Hänethän koko kaupunki tuntee! Kyllä minä hänet… Aidan alitse konttaa — kapakkaan… Isäntä häntä pieksää… Se on näet urakoitsija, se isäntä… Udalov! Ehkä olet kuullutkin? Rikas, vanhanajan urakoitsija! — Hänellä on tehtaita! Vaan eukkonsa, näes… se on mahtava… Minä, kuulehan, olen salvumies isännällä… Minä olen näet entinen emännän rakastaja. Udalov hänet koppoi kynsiinsä… melkein kuoliaaksi rutisti… Siitä se hänellä alkoi sitten… No voi sun… Pitänee vielä lähteä etsimään "Plevnasta"…
Hän poistui pikaisin askelin kopistaen saappaitaan.